Kymmenysten antamisesta tavalla tai toisella en ole koskaan luopunut. En vaan halunnut olla ainoastaan kasvottoman rahan jakaja, vaan tahdon olla mukana kokemassa mitä vaatimattomalle avulleni tapahtuu ja mitä niillä tehdään. Tämä on ollut antoisa, mutta myös kipeä ja pitkä tie.
Viron saatua takaisin itsenäisyytensä keräsin Radio Jyväskylän, vaimoni Liisan ja Meri Tirroniemen kanssa autokuormallisen leluja ja lasten vaatteita virolaiseen lastenkotiin. Kaikille lahjoittajille lupasin, että satavarmasti toimitan kaiken tarkoitukseen annetun perille saakka. Mutta kun pääsin Tallinnan satamaan, sanoi paikallinen yhteistyökumppani, Eestin kristillinen yhdistys, että valitettavasti emme voi nyt viedä kuormaa valitsemaamme lastenkotiin Latvian rajalla. Vaan kaikki olisi jätettävä Tallinnassa autotalliin, josta ne toimitettaisiin perille myöhemmin. Tähän totesin, ettei se käy, sillä olen sanonut huolehtivani tavarat lastenkotiin saakka. Jos se ei nyt sovi, vien kuorman takaisin Suomeen.
Kun pääsimme lastenkotiin, lapset saivat vain huomata, kun henkilökunta kantoi kaiken Suomesta keräämämme lukittuun huoneeseen, enkä saanut nähdä päätyivätkö vaatteet ynnä lelut lapsille. Vuosia tapahtuneen jälkeen törmäsin Virossa ympyröissä, jotka eivät olisi päivänvaloa kestäneet, lastenkodin silloiseen työntekijään. Siitä päättelin, että kuormani ei ehkä päätynyt lastenkodin lapsille, vaan mustaan pörssiin. Arvoitukseksi jäi sekin olisiko lapsille tarkoitetuilla tavaroilla ollut sama kohtalo, jos ne olisivat jääneet Tallinnassa ehdotettuun autotalliin.
Henkilökuntaa kävi myöhemmin myös Liisan ja minun luona Suomessa. Sillä matkalla silloisen lastenkodin työntekijä paljasti hieman näkäräisiä naukkailtuaan, että lelut menivät henkilökunnan lapsille ja osa myytiin. Tänään ymmärrän aivan uudella tavalla mitä tarkoittaa, että on hyvä antaa niin, jotta tuntuu. Kyse ei ole rahasummasta, vaan aivan muusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti