Väärien valintojen asiantuntija * 190

Oli jännittävää laskeutua Bogotan lentokentälle, etsiä matkatavarat ja kävellä muodollisuuksien läpi. Kun seisoin väkijoukon keskellä, ajattelin entäpä nyt. Miten voin täältä löytää Reinelin tai hän minut? Mutta niin vaan löysimme toisemme. 

Todella lämpimän tapaamisen yhteydessä kysyi hän minulta missä aion yöpyä? Tähän minä, että jos mahdollista niin siellä missä lastenkodin lapsetkin. Reinel ei ollut tätä uskoa, vaan tarjosi yhä uudelleen hotelleja. Viimein hän taipui ja kaikki meni hienosti. Pian hän myös käsitti, etten ole kuten muut. Enkä varsinkaan hienohelma enkä turisti. 

Kun olin ison salin ovella, tuijotti minua iso joukko lapsia ruskeilla nappisilmillään. Kielimuuri vaan kasvoi, sillä olisi pitänyt olla espanjankieli hallussa. Kun he kysyivät nimeäni, levitin käteni ja sanoin: "No espanol".  Sitä 40 lasta kilvan nauroi ja sen he antoivat nimekseni. Olin No Espanol. Sillä he minua kutsuivat ja kirjoittivatkin piirrustuksiinsa monesti.

Olin päässyt sinne minne olin pyrkinytkin. Ison salin perältä sain vuoteen, jossa elin, nukuin ja asuin 5 viikkoa. Kaikkia lapsia sydämestäni rakastaen. Kun he iltaisin pomppivat ylisuuren vatsani päällä ja nyppivät partakarvojani, koin olevani suunnattoman tarpeellinen tekemättä mitään. Lasten, aikuisen ihmisen kaipuu oli kokemus, jota en unohda milloinkaan. Joka aamu oli vuoteeni vieressä jono, kun lapset halusivat verrata käsivarsiaan olivatko ne tulleet yön aikana yhtä vaaleiksi kuin omani. Silloin tiesin tulleeni oikeaan paikkaan ja olin hyvin onnellinen.

Se ei minulle milloinkaan selvinnyt mitkä olivat lasten taustat. He asuivat ja oppivat lastenkodissa viikot. Viikonloppuisin kaikki lähtivät jonnekin, vanhempiensa, sukulaisten tai ystävien luokse palatakseen sunnuntai-iltana takaisin. Jokaisella oli joku paikka jossakin muualla, vaikka ymmärsin, että jotkut olivat tulleet kadulta.

Tapasin myös kaduilla eläviä aikuisia ja lapsia. Varsinkin lasten kohdalla erilaisten aineiden imppaaminen oli yleistä. Se oli raastaa sydämeni enkä voinut auttaa heitä mitenkään. Mutta voin antaa jotain, jonka opin Bogotan kujilla ja rumasti sanottuna slummeissa. Minulle ne eivät olleet slummeja, vaan köyhien perheiden koteja, joissa ihmisillä ei ollut juuri rahaa eikä aina ruokaakaan. Mutta heillä oli rakkautta ja välittämistä enemmän kuin minulla koskaan. 

Siellä opin antamaan tuokioita, hetkiä itsestäni, joita kukaan ei voinut enää sen jälkeen ottaa pois. Siellä likaisilla kaduilla opin paljon rakkaudesta ja siitä mikä on minulle syvintä ihmisyyttä enemmän kuin mikään muu. Käsitin mitä on silloin jäljellä, kun ei ole enää mitään.