Väärien valintojen asiantuntija * 189

Muistelen minulla menneen itseni kanssa vuosi saadakseni korvien välissä valmiiksi kuinka pääsen irti operatiivisen johtamisen oravanpyörästä. Päädyin rakentamaan tulevan viisivuotiskauden osaeläkkeen ympärille, joka oli silloin mahdollista 57 vuotta täyttäneille. Eläkkeen ja työn oli liikuttava 30 ja 70 % välissä. Esitin eläkeyhtiölleni ja hallitukselleni, että olisin 60 % työssä ja loput eläkkeellä. Tekisin paperillakin hieman pitempiä päiviä, joten käytäntö olisi fifty fifty, puolet töissä ja puolet ilman työtä kuuden viikon jaksoissa.

Tiesin myös missä haluan viettää ensimmäisen, kuuden viikon eläkejaksoni. Reissuun lähdin yksin ilman kielitaitoa. Tai olihan minulle suomen- sekä kansainvälinen elekieli. Piti olla matkakaverikin, jolla olisi ollut kielitaitoa ja kokemusta siitä minne olimme menossa. Mutta kalkkiviivoilla hän ilmoitti, ettei lähdekään ja hakee legurilta todistuksen saadakseen lentolippujen hinnan takaisin. Sekä kysyi mitä minä aion tehdä. Tuli kurja olo, mutta sanoin, että lennän koska olen niin päättänyt, minne sitten päädynkään. Liput oli hankittu Bogotaan saakka.

Ensimmäinen lento oli Vantaalta Lontooseen, jatkolento New Yorkiin ja sieltä Kolumbian. Kun pääsin Lontoon kentälle, ilmeni, ettei ole olemassa mainittua jatkolentoa. Mutta muutaman tunnin kuluttua voit lentää ostamallasi lipulla Houstoniin, jos passaa, sanoivat.

Ja minä, että oolrait ja jatkokysyin lontoon kielellä "missähän mahtaa seikkailla matkalaukkuni"? Vastaus oli "I don't know." Apuvälineenä oli ainoastaan Nokian Commicator, siihen istuttamani sanakirja sekä alati vilkas korvienväli. Niiden yhteistyöllä ja apteekin englanninkielisellä lääkeselosteella sain selitettyä, että minulla on sydänsairaus ja lääkkeeni ovat matkalaukussa. Vaikka ne olivat käsimatkatavaroissa.

Heathrow'n lentoaseman jengi istutti minut siitä paikasta pyörätuoliin ja tuulispäänä työnsivät pitkin pitkiä käytäviä kapsäkkiäni etsien. Kai ajattelivat, että kuolen kentälle ja siitä vasta soppa syntyy. Laukku löytyi ja minä lensin Houstoniin.

Helsingissä olin ennen lähtöäni tavannut Ruotsalaisen teatterin kahviossa Koti katulapselle ry:n puheenjohtajan Leila Ponkalan, jolla tiesin netin perusteella olevan kontakteja ja toimintaa Kolumbiassa. Puhuin hänelle itsestäni lopuksi todeten, että ymmärrän kyllä, jos hän ei voi oviaan minulle aukaista. Sillä ehkä olen hänen silmissä vain yksi maailman kummajaisista, joka toki olenkin. Asia jäi siihen.

Mutta kun kone laskeutui Houstoniin ja avasin nokialaiseni, tupsahti siihen Leilalta viesti: "Hei Jorma, pastori Reinel odottaa sinua Bogotan lentokentällä, kun kerrot minulle milloin sinne saavut."