Väärien valintojen asiantuntija * 185

Lähtö Mäkelänkadulle, Pessi & Illusiaan oli yksi elämäni suuria päätöksiä ja valintoja. Käytännössä Päivis toteutti muuton yksin, sillä sairaalassa sanoin hänelle, etten haluaisi palata enää Topikattiin Hämeentielle, Kurviin tai Sörnäisiin kadun varrelle ja katutasolle. Niinpä me vaihdoimme majaa. 

Vaikka kotimme oli kirjaimellisesti keskellä rakennustyömaata neuvotteluhuoneessa, oli se yksi onnellisimmista jaksoistani. Pessissä ajattelin viettäväni vanhuuteni ja elämäni leppoistamisjakson. Minulla oli kaikki mitä tahdoin.

Uusi elämä Luojalta ja Meilahden sydänvalvomosta saatuna, vaimo, jota rakastin yli kaiken, kuten poikaani Markoakin. Mukana oli myös unelmieni ja kutsumukseni työ, jonka ilot ja surut jaoin Päivin kanssa. Paras ja luotettavin työkaveri sekä ystäväni ikinä, mutta ennen kaikkea hän oli hyvä vaimo. Kaikki elämäni eväät olivat harmoniassa sisälläni. Olin hyvin onnellinen.

Pessin ensimmäinen rakennusvaihe oli takana ja talossa asui paljon ihmisiä. He kaikki toisen rakennusvaiheen keskellä, joka valmistuttuaan toi aikanaan puolensataa uutta kodin tarvitsijaa ja paljon muita toimintoja lisää.

Kuntoutumiseni alkoi rakennusmiesten sotkemalta allasosastolta, minkä olimme aiemmin kunnostaneet ja ottaneet uudelleen käyttöön. Sen 14 metriä pitkässä altaassa uin joka aamu kilometrin tai enemmän. Alussa yhden altaanmitan uiminen vaati minulta kaksi pysähdystä ja aikaa sen mukaisesti. Mutta niin vaan sydämeni vahvistui, vaikka Ikeassa tai aiemminkin saatu tälli jätti sinne ikuisen jäljen.

Matka oli pitkä aamuisille, kilometrien polkupyörä- ja kävelylenkeille. Niiltä muistan yhden äidin, joka kaksosia vaunuissa työntäen porhalsi puistopolulla ohitseni. Enkä pysynyt perässä, vaikka laitoin kaikki peliin.

Oikeastaan aamulenkkeihin, -saunaan ja -uinteihin liittyy kipeä havaintoni, että kohdallani ei ole ollut kovinkaan monia, jotka olisivat olleet ystäviäni riippumatta mitä teen tai mikä on asemani. Näillä aamusessioillani oli kanssakulkijoita enemmän sekä vähemmän, kuten kadehtijoitakin, että mitähän ne siellä puhuvat ja niin edelleen. Kun sitten luovuin toimitusjohtajuudesta, lähtivät lenkki- ja saunakaveritkin yksitellen. Vain Maakorven Heikki jäi. Hän oli fyysisen ja henkisen kuntoutumiseni ainoita tukipilareita. Olen siitä hyvin kiitollinen, kuten kaveruudestakin.

Mutta maailma menee menojaan ja me kaikki olemme tavalla tai toisella aikamme siinä mukana. Minä yhteiskunnallisine asemineni varsinkin nykyisin entistä mitättömämpänä ja Heikki vastaavasti merkityksellisempänä. Sillä hän opiskeli papiksi ja hoitanee virkaansa jossakin Länsi-Suomessa. Yhteys häneen on katkennut, jonka perään silloin tällöin haikailen ja huhuilenkin. Ja pohdin, että olikohan Hekkikin vain mandaattiystävä monen muun lailla.