Kirjoitan ja laitan talteen elämääni ehkä eniten ajatellen nyt 6 viikkoista poikaani kaukana Filippiineillä. Vaikken tiedä osaako hän koskaan sanaakaan suomenkieltä. Mutta enhän tiedä sitäkään löytäisinkö tavan käännättää ensi kesänä valmistuvan kirjan Jorma Goza Soinin äidinkielelle, tagalogiksi. Tai englanniksi tai ylipäätään edes painettaa paperikirjaksi.
Aiemminkin totesin, että lapsia varten kirjan lähes jokaisella sivulla on kuva, usein oma Jorma-emoji. Joulukuun 1. päivä hänkin aloitti joulun odotuksen ja tohinat vaihtamalla asunsa jouluiseksi. Vaatteet ovat vaihtuneet pitkin matkaa kesän t-paidasta ja polvihousuista ensin syksyisiin ja nyt jouluvaatteisiin. Minkä jälkeen lienee talvitamineiden aika.
On mukavaa ajatella, että satojen tuhansien kirjainten välissä on lapsille ja heidän mielikuvituksilleen yli 300 kuvaa, joiden toivon päätyvän myös paperiseen kirjaan.
Joulun odotuksessa lauluineen on minulle jotain hyvin taianomaista. Jouluradiota kuunnellessa mieli harhailee kaukana takana lapsuuden muistoissa. Kuitenkin kuin eilinen muistuu mieleeni joulupukki, joka hakkasi suksisauvalla keittiön lattiamme korkkimaton täyteen reikiä. Ja pahvisen, ryppyisen naamarin, josta isä sanoi, että pukin naama on paleltunut reessä Korvatunturilta tullessa. Mieleen palautuvat myös yksinäiset, humalantäyteiset jouluyön kaipaukseni ja itkuni, kun koin, ettei minulla ole ketään.
Viime yönä juttelin puhelimessa ikäiseni kaverin kanssa. Hän ymmärsi, näin uskon ja sanoi, että ole kiitollinen, kun voit ja osaat itkeä. Tätä sanoi Taivaan Isältään usein yhä pyytävänsä, sillä häneltä on sanomansa mukaan kyky itkeä hakattu lapsena pois. Se oli murheellista kuulla, joka jäi asumaan sydämeni outoihin kammioihin iäksi. Sillä armeijan vyö ja koivuvitsa vierailivat omassakin, pienessä lapsen selässäni. Silti iloitsen maailmakaikkeuden oikeudenmukaisuudesta ja olen murheellinen, etten ymmärrä siitä kuin valtamerten vesissä hyttysen kyynelen verran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti