Säätämisen tarve

Ihmisillä, minä mukaan lukien on loputon säätämisen tarve. Vai olisiko osa sitä, että haluamme olla tarpeellisiä ellei peräti korvaamattomia?

Ja kun havaitsemme, että kukaan ihminen ei minua kaipaa saati tarvitse, löytyy avun tarvitsijoita luonnosta. Ainakin haluamme kokea niin.

Soiniityntien rautaveräjän ja sillanpielessä on Tuusulanjokeen upotettu pylväs, jossa oli virallinen vedenkorkeuden mittauspiste. Luonnon eläjät, madot ja mitkä lie olivat ajan kanssa jyrsineet mittaustolppaa siten, että keskelle oli tullut syvänne tai kuopan tapainen.

Niinpä yhtenä keväänä västäräkkipariskunta totesi sen kelvolliseksi kotinsa paikaksi. Rouva västäräkki hautoi ja sittemmin ruokki siinä jälkikasvun alkuja satoi tai paistoi. Ajattelin, että välillä oli kuuma ja välillä märkä. Säälin lintuja ihmisen säälillä ja ajattelin syksyn tullen tehdä kodinkunnostuksen, sillä isäntä västäräkillä ei arvaten pysy vasara kädessä.

Niinpä tein pesään muovikaton ja odotin seuraavaa kevättä sekä lintuja takaisin kunnostamaani kotiin. Ihmisen remontin jälkeen ei hienolla näkymällä, oraviltakin ja kylän kissoilta suojassa olevassa kodissa ole asukkaita näkynyt 😥.

Tämän kesän kaksi luonnon ihmishittiä ovat "pelasta pörriäinen, jätä osa nurmea leikkaamatta" sekä hyönteishotellit.

Viimeiseen liittyen luin eilen artikkelin. Hyönteishotellia ei pidä varsinaisesti siivota tai kunnostaa muutenkaan. Minäkään en niin tee, vaikka nostelinkin keväällä maasta onttoja pienen pieniä putkia takaisin hotelliin. Oli arvatenkin tikka tai joku muu lihansyöjälintu pitänyt hyönteiskotia lounaspöytänään.

Entäpä sitten ihmisten väsäämät linnunpöntöt, niiden siivoamiset sekä kunnostukset? En siivoa enkä kunnosta, vaan saavat siipiveikot käyttää niitä niin kauan kuin hyväksi kokevat. Varsinkin merikonttien katoilla olevat ovat suosiossa. Lähinnä tiaisilla ja kirjosiepoilla. Ehkä siksikin, että niihinkään ei orava eikä kissa pääse. Joskus tosin ovat vuosiakin vailla asukkaita. Ehkä ne odottavat ihmissiivoojaa?

Vielä vähemmän olen huolta pitänyt Jokilaaksoon roudaamistani, savisista lepakonpöntöistä. Tosin en ole tullut juuri seurailleeksi ovatko kuinkakin näiden lentävien nisäkkäiden suosiossa. Mutta niistä pidän, verenhimoinen luonnonvartija kun peltisessä kodissani olen. Yhteen pönttöön voi ahtautua kymmenkunta lepakkoa ja yksi syö yössä parituhatta hyttystä.