Piti olla matkakaverikin, jolla oli myös kokemusta siitä minne olimme menossa. Mutta kalkkiviivoilla hän yksioikoisesti ilmoitti, ettei lähdekään ja hakee legurilta todistuksen saadakseen lentolippujen hinnat vakuutuksesta takaisin. Ja kysyi, että mitä minä aion tehdä.
Tuli kurja olo, mutta oitis päätin ja sanoin, että lennän, minne sitten päädynkään. Liput kuitenkin oli hankittu Bogotaan saakka.
Ensimmäinen lento oli Vantaalta Lontooseen ja jatkolento New Yorkiin ja sieltä Kolumbian Bogotaan. Kun pääsin Lontoon kentälle, ilmeni, ettei ole olemassa mainittua jatkolentoa. Mutta muutaman tunnin kuluttua voit lentää ostamallasi lipulla Houstoniin, jos passaa, sanoivat.
Ja minä, että oolrait ja jatkokysyin lontoon kielellä 🤪 "missähän matkaa seikkailla matkalaukkuni"? Vastaus oli "I don't know."
Heathrow'n lentoaseman jengi istutti minut siitä paikasta pyörätuoliin ja tuulispäänä työnsivät pitkin pitkiä käytäviä kapsäkkiäni etsien. Kai ajattelivat, että kuolen sinne kentälle ja siitä vasta soppa syntyy. Ja niin laukku löytyi ja minä lensin Houstoniin.
Helsingissä olin ennen lähtöäni tavannut Koti katulapselle ry:n puheenjohtajan Leila Ponkalan, jolla tiesin netin perusteella olevan kontakteja ja toimintaa Kolumbiassa. Puhuin hänelle itsestäni lopuksi todeten, että ymmärrän hyvin, jos hän ei oviaan minulle voi aukaista. Sillä ehkä olen hänen silmissä vain yksi maailman kummajaisista, joka toki olenkin. Ja asia jäi siihen.
Mutta kun kone laskeutui Houstoniin ja avasin nokialaiseni, tupsahti siihen Leilalta viesti: "Hei Jorma, pastori Reinel odottaa sinua Bogotan lentokentällä, kun kerrot minulle milloin sinne saavut."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti