Aikoinaan erosin Liisa Saarnivaara-Soinista ja lähdin Keski-Suomesta takaisin Etelä-Suomeen. Mukaani otin kaikki yhteiset ja omat velat sekä Dodge Ram matkailuauton. Lohdutukseksi suruun ja pitkän yhteisen taipaleen päättymiseen ostin velaksi Vriheid, 10-metrisen hollantilaisen teräsveneen. Nimi lienee suomeksi Vapaus.
Keski-Suomeen minulta jäi Liisan kanssa omistamastamme Syrjäntakasesta puolet. Hirsinen 200 m² käsintehty huvila, jonka Liisa halusi jäävän adoptiopojallemme Markolle sen jälkeen, kun olemme molemmat kuolleet.
Perunkirjoituksessa ilmoitti Marko, ettei hän halua omistaa mitään kanssani. Joten luovuin osuudestani. Jos olisin lunastanut Markon osuuden, ei Liisan toive olisi toteutunut sen enempää.
Paikan päällä olen käynyt silloin tällöin muistelemassa. Vuosi vuodelta käyttämättömänä olevaa luonto ottaa yhä enemmän omakseen. Jos kynnet pitäisi, näin ei olisi käynyt eikä kävisi elinaikanani.
En tiedä, miksi Marko halusi näin. Ehkä se on elämän kipeys, ehkä kiittämättömyys, ehkä itsekkyys, ehkä ajattelemattomuus, ehkä kiusanteko, ehkä jotain ylevää.
Muistan kuin eilisen, kun pyysin, ettei jaettaisi, sillä se ei ole Liisan toive. Syrjäntakanen oli Liisalle hyvin rakas. Siinä oli hänen vanhempiensa fyysinen ja henkinen perintö.
Kuten minullakin Jokilaaksossa. Mutta elämä opettaa joskus silloinkin, varsinkin pitkässä juoksussa, kun saa jotain mitä ei ole pienimmässäkään määrin ansainnut.
Uskon, että Marko ei kunnioittaisi minunkaan tahtoani Jokilaakson osalta. Siksi olen lahjoittanut sen Elämän tähden ry:lle. Tämän suhteen olenkin puolessa välissä. Ehkä luonnosuojelualue on lopullinen muoto. Jos päiviä riittää ☀️🙏.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti