Jokilaakso jälleen kerran

Olen kirjoittanut Jokilaaksosta monta kertaa. Tarinoita ja tarinontia siitä riittäisikin ainakin kirjan verran. Ehkä senkin aika on joskus.

Siellä tai täällä on vanhempieni perintö. Kirjaimellisesti ja symbolisesti kaikki se minkä vuoksi he taistelivat lottana ja rintamalla. Siksi, että meillä, tulevilla sukupolvilla olisi parempi elo ja elämä.

Ja koska tahdon elää, osaan olla heille myös hamaan tappiin saakka syvästi kiitollinen. Jota kävin päivittässä heidän ja siskoni haudalla pitkäperjantaina.

Kuvan Jokilaaksosta koppasin eilen, toisena pääsiäispäivänä. Silloin hauta on ollut jo yön yli tyhjänä. Ja Mestari henkiin heränneenä tapaamassa kylän naisia ja opetuslapsiaan.

Kuva ei uutuudestaan huolimatta ole ajantasainen. Asustan luonnon keskellä, osin osaomistuskoira Niilon kanssa, eivätkä satelliitit meitä joka päivä kuvaa. Tai mistä minä sitäkään voisin tietää.

Jos Jokilaakson osalta jo kauan sitten tehdyt suunnitelmat totetuvat, on se joskus kaikkien käyttöön tarkoitettu luonnon tai oikeastaan kaiken elämän suojelukohde. Jossa voi viettää tuokion irti hektisyydestä ja muusta kiireestä. Missä ihminen säätää luonnon omia säätöjä mahdollisimman vähän.

Missä on tilaa kaikille. Kyykäärmeelle, punkeillekin, himalajanpalsamille, kissankellolle, sinivuokolle, kirjosiepolle, kaloille, saukolle, ilvekselle, supille, lepakoille sekä monen inhokille countrykanille. Joka ei tee luonnolle mitään pahaa, mutta sekoittaa senkin edestä ihmisen omat säädöt puutarhoissa.

Jokilaakson historia, kuten koko paikkakin sijainti huomioiden on ainutlaatuinen. Jos tähtien asento on huomenaamuna suotuisa, kirjoitan siitä jotain ja julkaisen lähes alastonkuvani 😊.