Muutaman dollarin tähden

Aikoinaan unelmoin rikkauksista. Kuinka saan äitini, siskoni ja veljeni kanssa veikkauksesta täyden potin isän ollessa sairaalassa ja ostan voitollani Jawa-moottoripyörän. Punaisen ja kromatun.

Piirsin siitä kuvankin, jota korjailin ja näyttelin äidilleni joka päivä ja ilta odottaen vain veikkausrivin julkaisupäivää. Oli aivan selvää ilman mitään epäilystä, että voitamme. Kyselinkin vain miksi emme ole tehneet näin aiemmin ja kuinka kauan kestää, kun saamme rahat.

En voittanut mitään silloin enkä juuri muulloinkaan, vaikka minulla on nykyisinkin rivi tai pari vetämässä joitakin numeropelejä. Viimeinen voitto, 2 euroa on viime tai edellisen vuoden kesäkuulta.

Ehkä pieni osa minusta silloin tällöin edelleen unelmoi maallisesta mammonasta, vaikka osa sisälläni ei sitä toivokaan. Ajattelen, että aikoinaan sain vuosikausiksi elämäni täysin sekaisin työttömyyskorvauksilla ja toimeentulotuilla. Niin kuinka minun kävisikään miljoonien kanssa?

Joskus joku on kysynyt, että miten usko on vaikuttanut elämääni. Olen sanonut, että ennen kun löysin puistosta parikymppiä, sujautin aarteen joutuisasti taskuuni katsellen ympärilleni, jotta eihän kukaan nähnyt. Nyt jos käy samoin, katselen ympärilleni raha kourassa ihmetellen kenenkähän tämä tai nämä ovat?

Mutta koko ajan myönnän, että sama epärehellisyys asuu sydämessäni edelleen. Pohdin kuinka suuri summa muiden rahoja pitäisi eteeni sattua, jolloin veisin ne salaa mukanani? Minkä hintainen on sisälläni asuva, minun Juudakseni?

Olisin kai edelleen valmis ottamaan itselleni muiden omaa sopivan tilaisuuden kohdatessa muutaman dollarinkin tähden. Joskus ahdistaa olla itselleen rehellinen 😥.

Mutta olisinko valmis pelaamaan riskiryhmään kuuluvana corona-peliä? Millä hinnalla ottaisin viruksen ja sen mahdollisesti kuolemaan vievät riskit? Riittäisikö siihen Euroopan suurin arpajaisvoitto 150 miljoonaa euroa vai maailman suurin 1,5 miljardia dollaria? Vai eikö mikään?

Paljonko maailman rikkain ihminen olisi valmis maksamaan kuolinvuoteensa äärellä mielikuvituksissa tai unessa viivähtävälle kulkurille hänen elinvoimaa pursuavasta elämästä? Kulkurin, jota hän ei ole koskaan arvostanut eikä ajatuksissa antanut aikaa tuokiota enempää.

En osa vastata kuin toiseen kysymykseen. Olen ikäni elänyt rajojani kokeillen, Thaimaassakin kohta vuosikymmenen isolla moottoripyörällä. Hyppäsin hiljattain lähes seitsemänkymppisenä laskuvarjollakin 4 kilometristä. Sanoivat, että vapaata pudotusta 3 kilometriä 👍. Suurimmat riskit olen kuitenkin ottanut konnuuden, tupakan ja päihteiden kanssa. Eivätkä liikakilotkaan yhdistettynä sepelvaltimotautiin aivan vaaratonta ole.

On itselle masentavaa myöntää, että jollakin tavalla olen edelleen rahan vanki, vaikka pärjäänkin eläkkeelläni oikein loistavasti.