Elämän rajallisuus ja kuolemanpelko

"Iholle" tulevat tapahtumat muuttavat eniten ihmistä tai ainakin tapaa ajatella. Niitä minullakin on, vaikken niillä elvistelemisestä pidäkään.
Kerron kuitenkin jotain, joista olen kirjoittanut aiemminkin.

Tehdessäni päihdetyötä, sain kerran yhdeltä Jyväskylän kaupungin työntekijältä puhelinsoiton. Hänet oli asuntoon teljennyt yksi pahemman luokan, päänsä steroideilla ynnä muilla sekoittanut bodari, joka antoi luvan soittaa vain yhden puhelun. Sen nainen soitti minulle ja viesti oli: "Auta minua Jorma."

Kun menin paikalle, koppasi tämä kaapin kokoinen minut sohvalle kainaloonsa ja työnsi pistoolin ohimolleni kysyen: "Losautanko tästä?" Ja sitten omalle ohimolleen "vai tästä?" Tähän minä, että toisessa vaihtoehdossa loppuu minun vaikeudet ja toisessa sinun. Johon hän, että "oot Soini hyvä jätkä" ja tilanne laukesi.

Mutta kuinka monesti hengen lähtö on elämän taipaleella lähellä eikä siitä ei tiedä mitään? Näin totesin, kun Hesarissa oli mainos, että kallonkuvauksia lausuntoineen 70 % alennuksella. Joten sinne kun halvalla sai. Kuvista selvisi, että minulla on ollut kaksi pientä aivoinfarktia, josta en ole tiennyt mitään.

Yhdestä isommasta infarktista sydämessä tulin sen sijaan tietoiseksi, kun makasin Meilahden sydänvalvomossa elämä kirjaimellisesti hiuskarvan tai ohuen elämänlangan varassa.

Siinä hetkessä olin hukannut kuolemanpelkoni ja olin valmis lähtemään. Vain Päivis piti minut hengissä. Koin hänen rakkautensa niin elävänä enkä voinut enkä halunnut jättää häntä.

Myöhemmin tämä, elämäni tärkein rakkaus jätti minut enkä tiedä missä se lymyää. Mutta se on, sillä en usko minkään katoavan koskaan, vaan kaikki on olemassa jossain jossain muodossa.

Mutta entäpä sitten korona-virus, jota ei hevin taida pakoon päästä? Tätä kirjoittaessa ajattelen psalmia 139, joka on ajatuksella lukemisen arvoinen, uskoo sitten mihinkään tai ei. Sillä juuri nyt me tiedämme kaikki, että tällä hetkellä ei ainoallakaan tohtorilla ole lohtua parempaa tarjolla kenellekään.