Ja seitsemännen päivän Hän lepäsi

Harvoin, mutta joskus jää päivittäinen blogi kirjoittamatta. Joten miksei silloin tällöin voi kirjoittaa vastaavasti kaksi blogia päivässä?

Jossain mutkissa olen sanonut, että kaikki oleellinen tehtiin kuudessa päivässä. Sen jälkeen on ihminen tehnyt mielettömästi turhaa ja tarpeetonta. Kuten lapsille sotaleluja, jotta lapsesta pitäen opimme tappamaan toisiamme milloin mistäkin syystä tai syyttä.

Ydinaseitakin löytyy niin paljon, että ihmisrotu voitaisiin tappaa moneen kertaan sukupuuttoon. Ehkä me älyn jättiläiset tässä vielä joskus onnistummekin.

Mutta maailmanloppua emme taida saada aikaiseksi. Sillä sen jälkeenkin, jos ja kun ihmistä ei enää ole, pinnistää jostain maan tai veden uumenista iilimato tai joku muu ja kysyy kielellään "heipä hei täällä minä, missä muut?"

En tiedä mikä ihmisen on, sillä tilaa, ruokaa ja juomaa olisi hamaan tulevaisuuteen ylin kyllin. Laskematta luulen, että jos meidät kaikki voitaisiin laittaa seisomaan Saimaan ja Päijänteen vesistöjen jäille, sinne mahtuisivat kaikki maailman ihmiset.

Sen verran olen Thaimaata kiertänyt ja ollut uskossa, että täältä ei hevin hiljaista paikkaa löydy. Mutta kun olen kulkenut vain teitä, niin kuinka väärässä olen ollutkaan.

Tämän(kin) päivän olen käyttänyt velttoillen, enkä ole kuullut talon avolavan lisäksi ainoankaan moottorin ääntä. En kaksi-, en kolme enkä nelipyöräisen. Saati että olisin nähnyt sellaisen.

Mollikkaa on riittänyt taivaan täydeltä, kun olen kiertänyt jalkaisin lampien ympärillä olevia polkuja ja piipahdellut silloin tällöin pienessä altaassa uimassa. Lakaissutkin olen sen ympäristön. Ilman työlupaa 😂. Puolisveitsiläisen isännän tytär sanoi, että lammissakin voi uida eikä niissä ole krokotiileja. Sen jätän ainakin siihen saakka, kunnes löytyy uimakaveri.