Ihmisen hyvyys ja vähintäänkin ilkeys

Monesti 70 vuoden taipaleeni aikana olen pohtinut kuka ja varsinkin mitä minä olen. Ja mitä enemmän olen itseäni tutkinut, sitä vähemmän mielestäni tiedän. Olenko siis tyhmentynyt koko ajan?

Tuskin. On tullut lisää tietoa ja avoimia kysymyksiä. Sekä on karsiutunut pois kaikkea sitä mitä olen luullut tietäväni.

Mutta mitä hyvää ja pahaa on ihmisessä syntyessään vai onko mitään? Olisi niin mukava ajatella itsestään pelkkää tai edes jotain hyvää, mutta kohdallani se on aika toivotonta. Ehkä sen verran olen löytänyt, että hallitsevin luonteenpiirteeni ei ole ilkeys. Mutta ei siitä elvistelyn aiheeksikaan ole.

Mutta pahuutta kyllä löydän itsestäni muillekin jaettavaksi. Aivan lapsesta saakka, joka jotenkin ponnahti taas mieleeni Filippiineillä, kun katselin kuinka helposti lapset potkivat omiakin koiriaan. Tosin tämä tapa oli helppokin kuitata vanhemmilta opituksi. Oma sijansa on varmasti myös heihin itseensä kohdistuvalla ruumiillisella kurituksella.

Mutta vanhempien piikkiin ei voi kaikkea laittaa, jota löysin itsestäni reippaasti yli puolivuosisataa sitten. Ja filippiiniläisistäkin lapsista nyt, kun heidän kanssaan leikin paljon kuukauden ajan.

Yhtenä päivästä toiseen jatkuvana huvituksena heillä oli pyydystää muovipulloihin tai tulitikkulaatikoihin pieniä siivekkäitä hyönteisiä. Ja katsella niiden toivotonta vapauteen pyrkimistä aikansa muovipullon läpi tai askin kantta rajoittaen. Ja viimein katkaista niiltä siivet ja päästää siivettöminä vapauteen.

En mitenkään pysty selittämään kenellekään tätä, joskaan en montaa muutakaan itsessänikin ollutta vastenmielistä ilmiötä. Että miten ne minussa olivat ja mistä ne minuun tulivat. Melkoisen saletti olen, että ei aikuisilta ainakaan.

Tämä ja monet muut ihmisen teot laittavat ajattelemaan, että hyvyyden oppi meidän on saatava muualta, ihmisen ulkopuolelta. Mutta pahuus meissä saattaa hyvinkin olla jo syntyessä.