Voi olla, että joku pitää minua typeränä ja hyväuskoisena sekä helposti hyväksi käytettävänä. Se kaikki sopii minulle oivalla tavalla.
On hyvä olla hieman typerä tai yksinkertainen tässä kaikkitietävien ihmismaailmassa. Silloin voi silloin tällöin kokea myös olevansa onnellinen. Kuten minä nyt. Vaikka sieluni ja sydämeni onkin arpia täynnä. Kipeimpiä ovat ne, joista en tiedä mitä tein väärin.
Hyväuskoisuus on opettanut minulle paljon. Se antaa uskoa löytää jokaisesta kanssakulkijasta hyvää ja se antaa uskoa huomiseen. Se on tuonut minulle yhä uudelleen rohkeuden aloittaa alusta senkin jälkeen, kun joskus niin rakkaat eivät sanoo enää hyvää joulua eikä onnellista uutta vuotta.
Tähän, minulle ehkä täydelliseen elämäni pakettiin, sellaisena rosoisena kuin se on, kaiken kruunaa ymmärrys, että jokainen on jonkun hyväksikäytön kohteena. Jo pelkästään kauppani ottaa tuotteistaan minulta ja muilta sen hinnan millä uskoo saavansa tavarat myytyä.
En haluasi koskaan kokea niin suurta yksinäisyyttä, etten kelpaisi kenellekään edes hyväksikäytettäväksi. Mutta tiedän heitä olevan, jotka joutuvat kokemaan, että heillä ei ole mitään annettavaa kenellekään, eikä heitä kukaan tule koskaan enää tarvitsemaan. Kuitenkin he lähes kaikki ovat joskus olleet äitiensä ja isiensä rakkaimmat aarteet.
Tätä pelkoa ei minulla ole Thaimaassa eikä Philipiineilläkään. Täällä Olonpagon vuoren rinteellä olen saanut kokea sellaista välittämistä ja rakkautta, jonka saatuaan tietää sydämessään, että se ei katoa enää koskaan. Vaikka jonain päivänä olisin uupunut matkamies tyhjän lompakon kanssa.
Mutta ennen oli ennen, sitten tuli sitten ja nyt on nyt. Tähän astisen matkani yksi kohokohdista oli, kun perheyhteisö, jonka luona olen ja elän, halusi minut suomeksi käännettynä perheen yhdistämisjuhlaan. Joka oli satapäinen sukujuhla. Tottakai ymmärsin sen, että olin melkoinen kummajainen, vaikka sukuun oli tuppautunut muitakin ulkomaan eläjiä.
Oli ylevää, liiankin, saada joukon keskelle tuoli istuttavaksi. Ei suinkaan vanhuuttani, vaan kerrotun mukaan siksi, koska olen niin iso 😄.
2 kommenttia:
Voi ei noita koirapoloja. Mutta onhan tuolla paljon kurjia ihmiskohtaloitakin. Itse en ole Filippiineillä (tai edes Aasiassa) koskaan käynyt, mielenkiintoista lukea näitä. Pelkään jotenkin, että ahdistuisin kaikesta siitä kurjuudesta, mutta toisaalta pienikin apu on tärkeää, vaikka varmasti tulee riittämättömyyden tunne, kun ei voi kaikkia auttaa ja pelastaa.
Myös minulla oli vaikeuksia itseni kanssa tätä kaikkea kohdatessa. Kun tosiaan, kuten sanoit, kaikkia ei voi auttaa. Kunnes oivalsin, että hyviä hetkiä ja pieniä tuokioita voi jakaa loputtomiin. Vaikka et jakaisi aineellista hyvääkään
Lähetä kommentti