Herran pelko on viisauden alku, on joku sanonut. Onko sitten tarkoittanut maallista päällikköä tai taivaanrannan tuolla puolen majailevaa Big Bossia. Joita niitäkin lienee useita, kullakin uskomustensa ja uskonsa mukaan. Minäkin sieltä omani löydän, vaikka en juuri usko meidän tomppeleiden taivaan temppeleihin, joita ihmiset tekevät palvoakseen silloin tällöin niitä näitä.
Ehkä 105 kertaa olen lähes 3000 blogissa maininnut, että harvakseltaan tippuvia palautteita kaikkia arvostan yhtä lailla, ovat ne sitten laatuaan mitä tahansa. Onkin ollut mukavaa, kun joku suomalainen jossain maailman kolkassa ottaa hihasta kiinni ja sanoo "että terve". Ja jatkaa, että "et minua tunne, mutta minä tunnen sinut, sillä olen blogisi säännöllinen lukija".
Omaan joillekin outoja tapoja, kuten joskus kirkossa ja hautausmailla käyntejä. Lemmikkieläinten viimeisillä sijoillakin käyn silloin tällöin aistimassa elämän rajallisuutta, kun sopivasti hollille sattuu. Ne ovat minun kirkkojani, hiljentymisen paikkoja. Tässä palveluksessa hengellisyyttä oli harjoittamassa myös pienen pieni koira, joka koki olevansa kuin kotonaan sylissäni.
Vaikka en juuri herran enkä narrin pelkoa koekaan, tänään sattui sopivasti ja lähdin perheen sekä vähän muunkin naisväen kanssa jumalanpalvelukseen. Katolisessa maassa on muitakin Herran huoneita ja minulle valikoitui kirkoksi kuvan palveluspaikka. Olikin melkoinen yllätys, oli se sitten kuinka totta tahansa, kun kirkon pappi tuli ovelle vastaan kättelemään. Ja sanoi olevansa Googlen kääntäjän avulla Facesivujeni ja blogini säännöllinen lukija.
Vaikken mitään itse palveluksen sanomasta ymmärtänytkään, näytteli meno vastaavan suomalaisen kaavaa lauluineen sekä saarnoineen. Eniten siitä poikkesi, kun kirkon vapaaehtoiset palvelijat jakoivat kunkin istumapaikalle leivän, jonka itse kukin mursi sekä tietty kyytipojaksi pikku tömpsyn viiniä. Näin minäkin tein yksivuotiaalle hierojatytölleni leivän osalta. Ja hänen isoäitinsä viinin.
Kun varsinainen palvelus oli toimitettu, kättelivät kaikki toisiaan ja iso osa kirkkoväestä jäi sinällään vaatimattomaan Herran huoneeseen vaihtamaan kuulumisiaan ainakin tunniksi. Siinä joukossa minäkin olin. Ja olin kuin kotonani. Joskaan merikonttikodissa kahden Niilo-koiran kanssa ei ole tuntunut samalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti