Mistä ovat aamuni tehty, osa 1

Lähes jokainen aamuni alkaa varhaisella heräämisellä. Aina en kelloa katso, vaan odottelen milloin 800 metriä pitkältä uima-altaalta sammuvat öisin palavat valot. Kello on silloin aika tarkkaan viisi.

Nyt joulukuun olen matkallani huoneeseen, jossa kuninkaatkin istuvat yksin, käynyt yölläkin fiilistelemässä terassimme pöydällä kauniisti tuikkivaa pientä muovikuustamme. Samalla kuuntelen yön ääniä, jotka Thaikodissamme ovat harvoin peräisin luonnosta. Päivällä olen täälläkin iloinnut varpusesta jouluaamuna. Ehkä se on kauan sitten kuollut siskoni.

Kämmenen kokoinen älylaitteeni on nukkuessani ilman ääniä, mutta jo aamusella vilkaisen onko yö tuonut itseäni kiinnostavaa. Viestejä varsinkin on oikeastaan aina, sillä monien chattiystävien kellot eivät kulje yhtä matkaa kanssani. Kun ghanalaiset koululaiset toivottavat minulle hyvää huomenta, sanon hyvää iltaa täältä kaukaa. Minulle se onkin paljon tärkempää kuin Putinin ja Trumphin maailmanvalloitukset.

Kyseisessä laitteessani käytän yli 60 hyötyohjelmaa, joten en halua kutsua sitä puhelimeksi. Toki puhelujakin tulee. Markkinahemmot ja hemmottaret soittavat myydäkseen tuotteitaan ja harvat muut soittavat Whatsuppilla ja Messengerillä.

Varhaiseen aamuun kuuluu ehdottomasti kaffet, jotka keitän tai lämmitän edellisen aamun loppuannosta mikrossa. Juoma-astiana on puinen kuksa. Joka onkin ylivertainen tarkoitukseen, vaikka Päivis sen välillä puolisalaa pesikin. Kuksaa ei kuulu pestä. Ei koskaan. Pikemminkin kyllästää esimerkiksi kahvinporoilla. Kahviini laitan puisen, pienen kaffelusikan verran hunajaa.

Aika usein, kuten nytkin, aamuun vuoteessa kuuluu blogin aiheen tuumailu ja kirjoittaminenkin. Nykyisin kirjoitan näitä yksin, mutta aiemmin vuoropäivin Päiviksen kanssa. Joka päivä ehkä kahdeksan vuoden ajan.

Kirjoittamisesta on tullut sinällään melko omituisessa tai ainakin tavallisuudesta poikkeavassa elämämässäni tärkeä päivän palanen. Päiväkirjanomaista kerrontaa on mukava lukea sillon tällöin vuosienkin kuluttua. Aikoinaan, kun minulla oli enemmän läheisiä, ajattelin heidän niitä ehkä joskus lukevan, kun olen mennyt muille maille.

Muiden aamutoimien jälkeen lähden käytännössä joka aamu noin 3-4 kilometrin kävelylenkille, jossa minulla on aina mukana kulku- ja muidenkin koirien lahjontapussi. Pieniä, koirille tarkoitettuja jytysiä, joita jaan matkan varrella. Kävelylenkillä tapaan kymmenkunta koiraa eri paikoissa, joille kerron juttuja, salaisuuksiakin makupalojen lomassa.

Joidenkin koirien kohdalla on mennyt vuosi tai kaksi ennen kuin se suostuu ottamaan mitään kädestäni. Jotkut eivät ehdi tehdä sitä koskaan, vaan elämä päättyy sairauteen, auton alle tai jotenkin muuten.

Koirilla on nimittäin tarkat reviirirajat, joiden ylittäminen voi pahimmillaan päättyä hengen lähtöön. Aivan samoin kuin ihmisilläkin. Sillä joka puolella sodimme toisiamme vastaan milloin mistäkin syystä. Ihminen on tässä  kuitenkin hölmömpi kehuessaan kuinka monta muukalaista tapoin tarkka-ampujana tai lentokoneen puikoissa.