Onko elämäni nyt valmis ja eletty?

Jormas: Merikonttikoti, Duokodiksikin kutsuttu valmistui Hyvinkään asuntomessuille vuonna 2013. Edellisiltana vielä myöhään hitsasimme viimeisiä kaiteita paikalleen. Kävijöitä tulevassa kodissamme kävi kuukauden aikana ehkä 50 000. Koko loppuelämän vieraat yhdessä nipussa.

Mutta sitä ennen teimme melko tavalla töitä Jokilaaksossa. Sillä tarkoitus oli, että vietämme Merikottikodissamne yhteisen vanhuuden, jos Luoja sen meille suo.

Hän sen ehkä olisi suonutkin, mutta me emme. Päiviksestä ja minusta kasvoi niin suuria, itsenäisiä ja itsekkäitä, jotka eivät tarvinneet toisiaan, emmekä enää mahtuneet saman katon alle.

En tiedä kauanko Päivis olisi ollut valmis kestämään tuttua turvallista tuskaa. Itse en sitä halunnut jatkaa. Sydämessäni tunnen, että ei Päiviskään.

Mutta ikäni olen kuullut, että olen usein syyllinen. Koin, että päivä päivältä olin yhä huonompi puoliso enkä osannut enää tehdä mitään oikein enkä elää päivääkään, että olisin ollut onnellinen.

Minusta oli vuosien saatossa tullut tarpeeton yhteiskunnan osanen, sillä olin myös hankkinut työeläkkeeni maksajalle, Ilmariselle oman osuuteni. Ilmarinen onkin loppuelämäni pääsponsori enkä siihen tehtävään muita tarvitse.

Ainakin kuusi vuotta rakensin Päiviksen kanssa seniori-iän satamaa, Jokilaksoa, jonka koen nyt olevan valmis. Se on niin valmis ja itseni näköinen, että ainoat kompromissit teen Niilo-koiran kanssa ja vuoksi.

Millään näkymin Päivis ei enää elämääni livenä palaa, vaikka hänellä sydämessäni oma huone iäti onkin.

Se on haikeaa, sillä harva avioituu erotakseen. Mutta on siinä iloakin. Monta asiaa tein mieleni vastaisesti, sillä halusin olla hyvä puoliso.

Tässä ja nyt koen, että se ei ole koskaan riittänyt toisen ihmisen kanssa. Ehkä uskon ja hyväksyn sen viimein. Ja etten liikaa syyllistyisi, opettelen muistamaan, että parisuhteessa on aina itseni lisäksi joku toinenkin. Joskus useampiakin. Lapsia, muita aikuisia jne.

Nyt on osin itse valittua yksinäisyyttä ja rauha maassa enkä edes yritä miellyttää ketään. Tässä kaikessa, josta puuttuu se jokin, on kuitenkin nyt hyvä olla, sillä olen menettänyt sydäntäni raastavat riidat ja saanut oman elämäni takaisin.

Onko elämäni nyt siis valmis ja eletty? Vai vieläkö kerran aloitan alusta? Milloin ihminen on liian vanha siihen? Tätä kyselin vuosikymmen sitten, kun jälleen kerran keräsin leluni laatikolta, jossa ei ollut enää tilaa minulle.

Luulen, etten ole koskaan liian vanha aloittamaan alusta, vaikka makaisin vuoteen pohjalla, jos minulla on mielikuvitukseni. Sillä vaikka elämä laittaisi istumaan tai makaanaan, sydämessäni seison ja juoksen ikuisesti.