Filippiinit, osa 7

Ruokaa hakemassa

jormas: On myönnettävä, että kun tänne tulin, oli pallo monella tavalla kateissa. En nimittäin koskaan viihtynyt koulussa. Tai viihdyinhän minä kaikessa muussa, mutten oppimassa enkä koululuokassa. Ja usein olinkin käytävällä ulos heitettynä häiriköinnin vuoksi. Ja siitä on luonnolliset seuraukset enkä oppinut mitään, joista kielteisiin oli täydellinen kielitaidottomuus.

Paitsi suomenkielen, jota olen osannut liikaakin välillä. Josta siitäkin on seurannut jotain, josta saatan joskus kirjoittaa. Mutta tiesin, että kun täytän 16 ja oppivelvollisuusikä on täynnä, en enää mene kouluun. Mutta kuinka uhmata armeija kuria kotona pitävää isää? Sekin olisi oma tarinansa.

Joka tapauksessa syntymäpäivänäni 16.5.1966 sanoin vanhemmilleni, että se on loppu nyt, sillä vain sellaiset käyvät koulua, jotka eivät muuten pärjää. Ja olen myös pärjännyt. Välillä huonommin ja välillä paremmin. Mutta useimmin loistavasti.

Ruokaa

Sama outous tai mikä liekään, on tuonut minut nyt Angeles Cityn köyhään kylään lasten ja aikuisten keskelle.

Kun tulin, olivat käteni tyhjät, sillä etukäteen en osannut ratkaista mitä toisin tullessani. Toki olisin voinut tuoda mitä tahansa paikkaan, jossa ei ole tarpeeksi oikeastaan mitään. Vaikeus oli siinä kuinka olla tasapuolinen. Joten tulin tyhjin käsin.

Tätä tuumailin kävellessäni viiden kilometrin matkaa ensimmäisen käyntini jälkeen kotihotelliini. Ja jatkoin huoneessani chattaillen jo kovin tutuksi tulleiden, uusien ystävieni kanssa. Kerroin heille, että haluaisin kiittää lapsia jotenkin heidän ystävällisyydestään ja ennakkoluulottomuudestaan minua kohtaan. Kunnes joku, ehkä Jilyn chattasi, että mikset ostaisi ruokaa lapsille ja ehkä sivussa vähän muillekin?

Ruokaa syömässä

Se kolahti laakista, sillä vietin aikoinaan 5 viikkoa Kolumbiassa, bogotalaisen orpokodin isossa salissa 40 lapsen ja muun väen keskellä. Ja viimeisenä päivänä vein koko laumaan syömään MacDonaldsin roskaruokaa.

Ajattelin, että jotain samaa teen nytkin. Pyysin pari ystävääni aamulla hotellille kolmipyörällä ja haetaan yhdessä muutama kassi valmisruokaa. Näin myös tein, joka on yksi niistä hienoista päätöksistä, joiden muistoja on mukava kuljettaa mukana. Ja piilottaa minussakin lymyävä itsekkyys sen sisään eikä kertoa kenellekään. Että ei tämä pyyteetöntä ole, joskaan ei ehkä aivan sädekehän kirkastamistakaan. Mutta saan minä tästä kaikesta itsekin  jotain suurta. Ehkä jotain sitä miksi olen olemassa ja olen mikä olen.