Voiko tyhjyydessä olla sattumaa?

jormas: Myös entsessä elämässä tuli pohdittua ikuisuuksia syleileviä asioita. Että jos voisin ja lähtisin tästä suoraan ylöspäin, niin tulisiko joskus loppu tai seinä vastaan. Ja jos tulisi, niin mitä olisi sen takana.

Samaan nippuun olen laittanut he tai ne, jotka sanovat tietävänsä, että Jumala tai jotain ihmistä suurempaa on. Tai sitten sanovat yhtä totena, että ei ole.

Entä voiko tyhjyydessä olla sattuma ja jos on, niin lakkaako se silloin olemasta tyhjyyttä? Tiedä en tätäkään eikä sillä liene väliäkään. Sillä jos olisi, kai sen tietäisimme. Viimeistään silloin, kun sillä on väliä. Ehkä siis ei koskaan.

Koko ikäni olen tavalla tai toisella pohtinut hyödyttömiä ja tehnyt yhtä lailla hyödyttömiä. Itsekkyyttäni tai omaksi iloksi, harvoin muiden. Mutta joskus muiden murheeksi, vaikka vahingonilo ei vahvinta aluettani lienekään. Eikä pahansuopaisuus. Hyväksynkin oikeastaan kaikki muut luonteenluvaukseni, mutten sitä, jos joku sanoo, että hallitsevin piirteeni on ilkeys. 

Uskokaan ei ole vahvuuteni, vaikka se joissakin asioissa onkin aitoa ja itselleni täyttä totta. Uskon vahvasti esimerkiksi siihen äsken mainittuun pahansuopaisuuteen liittyen, että oma oloni ei parane, jos jollakin muulla menee tai käy huonosti.

Mutta vitivalkoinen tai muutoinkaan puhtoinen en ole tässäkään asiassa. Vaan takinliepeisiin on vuosikymmenten saatossa tarttunut parikin elävää inhotusta, joille soisin oikein mielelläni hieman muhkuroita tielle. Samoja, joita he ovat asetelleet minun poluilleni. Mutta heikkouttaniko lienee, tosipaikan tullen taitaisin ojentaa vahingonilon sijaan auttavan käteni. Ehkä hieman yläviistosta, mutta kuitenkin.

Ehkä omalle mielelle onkin hyväksi kokea olevansa jollakin lailla tarpeellinen. Vaikka niin, että joku kaipaisi vaikkapa anteeksiantamistani tai -saamista. Mutta eipä niitä juuri taida minulla olla. Mutta ripaus ilkeyttä minussa on, sillä mieleni sopukoissa ei tunnu lainkaan pahalta, jos olen jollekin kivenä kengässä tai hampaankolossa muuten vaan. Varsinkin, jos tiedän miksi siellä hierrän.

Mutta aina en sitä tiedä. Huomenna on Isänpäivä ja kirjojen mukaan olen tänä vuotta 40 täyttäneen Markon isä. Hänellä, Päivi-vaimolla ja Sini Olivialla on arvatenkin ja toivottavasti hyvä elämä. Sitä en enää vuosiin ole kuitenkaan tiennyt. Arvellut vain. Enkä tiedä olenko heidän mielessä Isänpäivänä tai milloinkaan.

Niin tai näin, en tiedä miksi näin on. Ehkä joskus sen joku kertoo. Vaikka Isänpäivälahjaksi. Esimerkiksi Sini Olivia kasvettuaan naiseksi.