Vaihtelu virkistää ja tarjoaa uusia koiratuttavuuksia

päivis: Kävelemme lähes joka aamu saman lenkin. Siihen on jumituttu, koska matkan varrella on useita tutuksi tulleita koiria, joita on mukava tervehtiä. On jopa sellaisia, jotka ensin ovat suhtautuneet meihin lähes pelon sekaisesti, mutta nyt tulevat jo kaukaa vastaan meidät nähdessään. Viime aikoina olemme tavanneet vain joitakin näistä vanhoista koiratuttavista. Olisiko aika vaihtaa reittiä?

Tänään aamulla näytti siltä, että koko aamulenkki jää kävelemättä. Varhain alkanut sade tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Mistään kunnon sateesta ei sentään ollut kyse, mutta mitäpä sitä turhaan itseään kastelemaan.

Puolen päivän aikaan sade lakkasi. Veimme pyykkiä pesulaan ja sen edustalla olevaan pesukoneeseen ja saimme samalla hyvän alun tehdä lenkki johonkin muuhun kuin tavanomaiseen suuntaan. Päätimme kävellä Jomtienin kakkoskadulta pientä poikkikatua pitkin rantaan.

Heti rantaan johtavalle kujalle päästyämme huomasimme ne, ainakin seitsemän koiranpentua. Sanoin ääneen, etten kestä. Kuka voi vastustaa koiranpentuja? Kun näkee kodittomilta vaikuttavia koiranpentuja, tulee heti tunne, että ne pitää pelastaa. Pelastaa nälältä, vihamielisiltä ihmisiltä, liikenteen vaaroilta, taudeilta, vihaisilta koirilta. Siis siltä koiran elämältä, joka niitä vääjäämättä odottaa.

Vaan jos aikoisi kaikki pelastaa, muuta ei voisi tehdäkään. Tapaamamme pennut ja niiden kolme (!) äitiä onneksi elelevät paikassa, jossa niillä on hyvät edellytykset tulla yhteisökoiriksi. Sillä nimellä olemme tottuneet nimittämään niitä nelijalkaisia, jotka ovat jotenkin päätyneet ihmisten läheisyyteen kauppojen edustoilla, mopotaksitolpilla tai muissa vastaavissa paikoissa.

Oli ilo seurata äitikoirien tomeraa käytöstä ja pentujen intoa tutustua meihin ohikulkijoihin.

Pentujen ja niiden äitien asuinpaikka oli kolkko veneyrittäjien parkkialue.

Voi silti olettaa, että siellä on ihmisyhteisö, joka tuo koirille 

jonkinlaisen turvan edes satunnaisina ruoka-annoksina.

Muutaman kymmenen metrin päässä pentuja oli lisää, nyt hieman suurempia ja selvästi jo arempia. Elelivät kuitenkin rakennustyömaan kulmilla, jossa niilläkin on oma yhteisönsä ihmisineen. Kunnes rakennus valmistuu ja uudet ihmiset ehkä eivät enää siedäkään niitä ovenpielissään.

Vuosia sitten koiria oli Jomtienin rannalla paljon. Nykyään yhä vähemmän. Olemme joskus kuulleet, että niitä kuljetetaan johonkin Sattahipissa sijaitsevaan paikkaan, jossa olot eivät ole häävit. Valitettavasti selitys tuntuu hyvinkin uskottavalta. Nytkin satuimme näkemään vain yhden, selvästikin rotukoiran, jolla näytti olevan ulkoiluttaja matkassaan. Tasan eivät käy onnenlahjat koiramaailmassakaan.

Kun palailimme kakkoskadun suuntaan toista pientä kujaa pitkin, tapasimme taas monta koiraa. Arastelivat meitä, mutta kaikki halusivat silti tutkia, mitä makupaloja meillä olisi tarjolla. Yksi koirista näytti imettävän, mutta pentuja emme havainneet. Ehkä ne olivat jossain kaksikerroksisen omakotitalon uumenissa, josta aikuiset koirat ryntäsivät luoksemme. Niiden asiat jonkinmoisina kotikoirina ovat varmasti niin hyvin kuin voi toivoa. Nälkiintyneitä koiria ainakaan meidän seudullamme ei juuri näe, onneksi.