Nuoria ja vanhoja vanhuksia

päivis: Kotikunnassani Tuusulassa tuntuu olevan kahdenlaista mielipidettä siitä, minkälaista ikääntyvien ihmisten elämä on - tai kuuluu olla. Toisaalta ikäluokkaa, johon itsekin kuulun, 60+, kutsutaan joukolla virkistäytymään arvatenkin vanhustyön metodein, ja samaan aikaan joku porukka keksi järjestää päälle viisikymppisille diskon, joka kuuluu olleen melkoinen menestys. Ikäihmisten virkistyspäivä on vasta edessä, joten sen vetovoimasta ei vielä tiedä. Mutta epäilen.

Tuo aloitus liittyy pohdintaan siitä, milloin oikein koen olevani vanha. Välillä huomaan olevani vanhin jossain seurassa, mutta se ei vielä tee minusta vanhaa, vanhusta eikä ikäihmistäkään, vaikka 60+ sitä jollain kriteerillä näyttäisi edellyttävän.

Jossain iässä aloin pohtia omaa vanhuuttani, mutta edelleenkään en ole päässyt pitemmälle kuin silloin, kun mietin mielessäni, miltä vanhempana haluaisin näyttää. Nekin ajatukset liittyivät lähinnä hiustyyliini. Harmaa, suora tukka.

Vielä en ole vanha ainakaan omasta mielestäni, sillä huomaan olevani valmis heittäytymään uusiin asioihin, kunhan vain ovat riittävän mielenkiintoisia. Kyse ei ole mistään kynsin hampain nuoruuden ihannoinnissa roikkumisesta, vaan yksinkertaisesti siitä, että sisimmässään ei koe olevansa se vanha ihminen, joksi joku ulkopuolinen ajattelee voivansa määrittää minut syntymävuoteni perusteella.

Siksi vierastan todella tuota alussa mainitsemaani kutsua osallistua ikäihmisten (60+) virkistyspäivään. Ehkä tuolla tosi alhaisella alaikärajalla on ajateltu tavoitettavan peräkamareista niitä kotiinsa jumittuneita, jotka ensin ovat jo alle viisikymppisinä alkaneet odottaa eläkeikää ja eläkkeelle jäätyään eivät osaakaan enää tehdä mitään.

Mutta onko kuitenkaan oikein niputtaa kuusikymppiset ja esimerkiksi yli 80-vuotiaat, joille virkistystapahtuma varmasti voi istua paremmin? Tai osalle heistä. Meitä kun on niin moneen lähtöön, iästä riippumatta. Mutta toki, hyvä kun järjestetään, ja hyvä kun touhutaan.

Tiedän, että oma ikäihmisyyteni on vielä jossain kaukana tulevaisuudessa. Näin ajattelen esimerkiksi siksi, että uusi tai uudehko harrastukseni taksin ratissa on saanut jotkut kollegat nimittämään minua blondiksi. Näin kuulin. Ei siis taksia ajavaksi mummoksi. Taksi-isäntäni tosin paljasti kerran maininneensa jollekin, että hänellä on uutena kuskina Päivi-rouva. Enkä kyllä olisi pannut pahakseni, vaikka olisi sanonutkin, että blondi.

Ehkä ihan vanhuksen elämältä ei kuulosta tämä seuraavakaan, jonka tässä nyt paljastan. Meillä on Jorman kanssa ollut aukko sivistyksessä, koska kaikkina näinä vuosina emme ole saaneet kertaakaan raahattua itseämme Pattayan syntiseksikin mainitulle Walking Streetille. Päiväsaikaan olemme sitä pitkin ajelleet moottoripyörällä eräätkin kerrat, mutta sehän on ihan eri juttu kuin käppäillä siellä iltamyöhäisellä. Eilen paikkasimme tuon aukon.

Mitä tekemistä tällä nyt on minun vanhuuskokemuksieni kanssa? No, kaikki voivat arvata, että kyseisen kadun baareissa on jos jonkinlaisia pimuja tanssahtelemassa ja houkuttelemassa väkeä peremmälle. Ja ehkä jopa viihtymään. Mutta voi pyhä sylvi. Melkein yhdestä suusta totesimme Jorman kanssa, että satavarmasti osaisin tuon homman hoitaa monin kerroin paremmin.

Ulkonäköni puolesta en kyllä pärjäisi nuorille typyköille, mutta rytmitajua ainakin löytyisi. Kai minä siitä tangosta kiinni pitämällä saisin aikaan vaikka minkälaisia taivutuksia. Taustalla pauhaavan musiikin tahdissa pysymisestä puhumattakaan. Minkä kerran on Palokan Rientolan lavalla oppinut tanssimisesta, niin niillä pohjilla kyllä pärjää elämänsä loppuun asti.

Mutta ei tämä mikään myötähäpeän paikka ole. Taksihomma riittää minulle toistaiseksi. Nytkytelköön ne nuoremmat siellä polviaan epätahtisesti ja luonnottomasti. Näyttäköön ihan rauhassa kaikkea muuta kuin viehkoilta. Vähän koomisilta sanoisin.