Miten elämä kuluu?

päivis: Nappasin tuon otsikon elokuvasta, josta mies tokaisi vaimolleen,  että "minun elämäni ei kulu televisiota katsellen". Vaimo tietenkin katseli televisiota ja mies touhusi tärkeämpää. Elokuvan aiheella ei ole väliä, mutta sillä tietysti on, miten elämänsä kuluttaa, tai käyttää.

Olen kai monet kerrat ennenkin kirjoittanut siitä, että en ole tarttunut asiohin, joita olisin halunnut tehdä. Tai jostain syystä olen vasta tavallaan jälkeen päin ymmärtänyt, että tuotahan olisin elämältäni halunnut. Tänään takerruin taas ajattelemaan sitä, että miksi en aikoinaan ymmärtänyt, että minusta olisi pitänyt tulla valokuvaaja.

Oikeasti olen ottanut eräänkin valokuvan ja niistä monia on julkaistu erilaisissa lehdissä. Mitä siis kitisen? Ettenkö muka ole ollut valokuvaaja? No enpä tosiaan. Valokuvaaja, joksi olen vasta myöhemmällä iällä ymmärtänyt haluavani, ottaa muotokuvia. En osaa kuvata luontoa, enkä maisemia. Rakennuksiakin huonosti. Tyytyväisin olen ollut valokuviini, joissa on ihmisiä.

Jos voisin palata elämässä muutaman vuosikymmenen takaisin päin, hankkiutuisin johonkin valokuvaamoon oppisopimuskoulutukseen. Oppisopimusjärjestelmää tosin ei silloin vielä tainnut olla, mutta ehkä olisin voinut aloittaa pienipalkkaisena apulaisena. Riittävät taidot hankittuani olisin perustanut oman valokuvaamon.

Näihin valokuvaaja-ajatuksiin vaivuin tänään oikeastaan siksi, että Niiloa ulkoiluttaessani törmäsin kahteen pikkutyttöön, ehkä noin kymmenvuotiaisiin, jotka olivat kuntopolulla kameran kanssa. Oikein järjestelmäkameran. Toinen näytti repustaan vähän omituisen näköistä nukkea, jota hän kertoi kuvaavansa laitettuaan sen ensin narulla milloin minkäkinlaisiin paikkoihin ja asentoihin. Kuvia hän sitten kertoi editoivansa, etteivät narut näy niissä.

Olin jotenkin puulla päähän lyöty. Mitä varmuutta ja osaamista noin varhaisella iällä. Vähän jopa myöhemmin harmittelin, etten tullut kannustaneeksi tyttöjä valokuvaajan uralle. Mutta taitavat ehkä itsekin tietää, mitä haluavat.

Tajuan, ettei tässä elämän vaiheessa enää tarvitsisi haihatella, eikä edes katua tekemiään valintoja. Samassa elokuvassa, jonka tuossa alussa mainitsin, toinen naispääosan esittäjistä puolestaan kertoi, mitä hän nyt aikoo tehdä. Nyt kun on aikaa, jota aikaisemmin ei ollut. Ehkä minunkin olisi parempi keskittyä tarttumaan tähän hetkeen. Rauhoittumaan ja olemaan läsnä tässä ja nyt.

Jotenkin näytämme aika tyytyväisiltä tässä Sari Rinteen viime syksynä
ottamassa kuvassa. Ehkä silloin vielä oli selvemmin mielessä, että nyt voi
tehdä asioita, joihin aikaisemmin ei ole ollut aikaa.