Usain Bolt, Mika Myllylä, Justin Gatlin ja Matti Nykänen

jormas: Joskus tulee tartuttua blogiaiheisiin, jotka alkuun tuntuvat kovin suurilta. Kuten tänään. Aiheesta innostuin, kun joku kirjoitti Faceen kommentin, että ei arvosta doping-Gatlinia. Se pysäytti ajattelemaan, kun Lontoon MM-kisojen yleisö buuasi Gatlinille. Kun Usain Bolt otti hänet kainaloonsa ja sanoi: "Onnea. Olet tehnyt tämän eteen paljon työtä. Et ansaitse näitä buuauksia." Justin purskahti itkuun.

Otsikon urheilijoilla on myös eroja. Puolet on kärynnyt dopingista ja puolet ei. On heillä yhteistäkin. Ehkä halu voittaa, halu olla lajissaan maailman paras, on yksi niistä. Voittamisen vimman lisäksi tarvitaan muutakin. Kurinalaisuutta ja ehkä annos narsismia lienevät oivia ominaisuuksia. Koska nykyään urheillaan myös työksi ja siitä tulee leipä itselle ja monelle muulle, on narsismin sukulaisuudella, halulla olla esillä ja palvottu oma sijansa.

Matti Nykäsen tunnen jollain lailla, Mika Myllylää en tuntenut lainkaan. Matin veli sanoi kerran minulle. että Matti ei halunnut muuta kuin hypätä. Ehkä ilman sitä Matti olisi ollut Jyväskylässä ensisuojan asukas. Toisaalta mikäpä siinä, sillä yösijan se tarjosi joskus Kari Tapiolle ja monelle muulle, jotka ovat luotuja kulkemaan.

Luulen, että Mattia veti mäkihyppyuransa alussa puoleensa vain ja ainoastaan ilmalennon mukana tullut jännitys. Näin ajattelen siksi, että vaikka en harrastanut mäkihyppyä, harrastin mäkien laskua. Siihen Hyrylän seudun hiekkakuopat antoivat Etelä-Suomessa ainutlaatuisen mahdollisuuden. En sano, että olin seudun paras, mutta varmasti kahjoin tai hulluin. Oli monia rinteitä, joista ei laskenut kukaan muu. Kun sellaisen laskun pysyi pystyssä, pienen mittapuun suosio ja ihailu kieltämättä imarteli.

Matin elämää olen pohtinut jonkun kerran myös hänen taustajoukoissaan. Siitä hän ei tiennyt mitään eikä taida tietää vieläkään. Yksi vaihe oli, kun Matti itse ja hänen läheisensä yrittivät saada alkoholinkäytön loppumaan tyystin tai vähintäänkin hallintaan. Matin elämää laulajana sen sijaan pohdin monesti Irwin Goodmanin kanssa, jonka kanssa kuljin kappaleen matkaa. Antti sanoi usein, että ymmärsi Mattia monellakin tavalla. Eikä vähiten siksi, että kumpikaan ei osannut laulaa. Irwin sanoi Matilla olevan vaikeampaa siksikin, että "se ei osaa tehdä hittejä".

Mutta takasin alun face-kommenttiin. Mika Myllylä on sellainen, jonka tarina on surullinen, mutta myös opettavainen, jos sen joku osaisi kertoa. Mika antoi urheilulle kaikkensa. Mutta tarinassa on muutakin, sillä hän oli tunnustava kristitty. Joka kiitti Jumalaa Usain Boltin lailla, kun oli voittanut kisan. Ehkä he kokivat rukouksensa tulleen kuulluksi. Mutta miten sen kokee kuolemansairas, joka yhtäaikaisesti rukoilee paranemista tai edes kivutonta päivää? Miten hän kokee Jumalan, joka antaa Boltille ja Myllylälle maallisen, kirkkaimman mitalin, maallista kunniaa ja maallista mammonaa, mutta toiselle ei edes kivutonta päivää?

Miltä mahtaa tuntua, kun Jumalaan uskovalle miehelle ei riitä ylhäältä mielestään saatu mainen glamour, vaan hän lähtee hakemaan lisäpotkua dopingin avulla? Kun tästä käry käy, pitäisikö tuntua vain ja ainoastaan siltä, että Luojani palautti vilpillisen urheilijan oikealle tielle? Kun tälle tielle jatkopoluksi tulee päihteet ja ennenaikainen kuolema, koen että ihminen, sellaisena kuin Luoja hänet loi, on yrittänyt parhaansa ja antanut kaikkensa. Tätä minä arvostan.