Siskoni Irmeli ja minä

jormas: päivis kirjoitti muistamisesta, joka onkin oikein mielenkiintoinen aihe, kun pysähtyy vähän tuumaamaan. Minäkin olen kuullut, että vanhaksi sanotaan häntä, joka muistelee enemmän menneisyyttä kuin ajattelee tulevaa. En tätä aivan allekirjoita, vaikka voihan se olla tottakin. Vanha kun olen. Tosin siitäkään en ole varma tarkoittaako minulla vanha ja kauan elänyt samaa asiaa. Itse pidän sanonnasta, että ikä ei ole aika vaan sieluntila. Jota sitäkin piti aikansa mutustella, jotta sain sen sopivaksi ja omakohtaiseksi korvieni väliin.

Kuvan puucee on kuvituskuva eikä liity tapaukseen

Siskoni Irmeli oli minua reippaan vuoden nuorempi ja tällä kertaa kirjoitan jotain hänen kanssaan koettua. Joista osasta olen saattanut kirjoittaa aiemminkin.

Yksi varhaisimpia muistojani on, kun sain polkupyörän, muistaakseni sinisen ja viisivuotis-syntymäpäivänäni. Ja olin suunnattoman vihainen siskolleni, joka sanoi, että kokeili ajaa pyörälläni keittiön pöydän ympäri jo edellisiltana. Siis minun pyörälläni ja ennen kuin lahja oli edes annettu minulle!!

Meillä oli myös aito vanhanajan kaksireikäinen puucee, jossa istuin usein siskoni kanssa kesäisin aamutarpeilla. Pikkusisko pienemmällä ja minä isojen poikien lailla isommalla, aikuisten reiällä.
Samassa paikassa opetin Irmelin polttamaan tupakkaa, jota vohkimme vanhemmiltamme, Isältä pilli-Klubia ja äidiltä Bostonia. Taisi olla filtteritön Boston plain.
Kesäisin meillä oli ulkorakennuksen vintillä kesähuone tai oikeastaan makuupaikka, jossa myös jäimme kiinni tupakanpoltosta. Ja pelkäsimme monta päivää selkäsaunaa, jos äiti kertoo isälle. Ei tainnut kertoa koskaan. Selkäsaunoja tosin riitti meille molemmille muutenkin.

Jo reippaasti alle kouluikäisinä olimme päivät kaksin kotona, kun isä oli Santahaminassa ja äiti Elannossa töissä. Yhtenä kesäpäivänä konttasin keittiön pöydällä ympäri kukkamaljakkoa, kun se putosi lattialle palasiksi. Ja illalla vakuutin Irmelin vieressä nyökytellessä vanhemmillemme, että "ei taatusti oltu lähelläkään. Kukkavaasi vaan itsestään putosi lattialle".

Kun vanhemmat olivat töissä oli meille jaettu joka tunnille molemmille yksi karamelli. Jotka saimme ottaa aina kun isoviisari oli kiertänyt kierroksen ja oli taas ylhäällä. Sitten oivalsin, että kun otti heilurikellon heilurin irti, kiersi viisari kierrostaan huomattavasti  vikkelämmin ja me saimme  nopeammin karamellimme. Ja olimme iltapäivät ilman.