Kulkukoirat, osa 3

jormas: Olen pääsemässä  blogisarjassani kulkukoirista hieman henkilökohtaisempiin osiin. Eli siihen millaisia kulkukoirat ja ylipäätään vapaana kulkevat koirat ovat yksilöinä ja persoonina Jomtien-Pattayalla.

Mutta sitä ennen jokunen sana ihmisten suhtautumisesta yleisemmin koiriin, sillä suhtautuminen on hyvin yksilöllistä. Pääosin ihmiset hyväksyvät koirat ja monella on sellainen tai useitakin elämänkumppanina, seurana, harrastukseen, työhön tai johonkin tehtävään liittyvänä. Oma lukunsa ovat koirien vihaajat, joille niiden myrkyttämiseen Suomessa näyttää riittävän, että ne vain ovat olemassa. Lenkkipoluilla kulkeva koira tuntuu olevan jotenkin erityisen punainen vaate, sillä lenkkimaastojen varsilta on löytynyt aika useinkin myrkytettyjä makupaloja.

Jotkut farangit, siis enemmän tai vähemmän turistit kulkevat täällä Thaimaassa lenkillä mukanaan bambukeppi tai peräti sähköiskun antava sauva. Sitten nämä mielestään koiraa suuremmat maailman valtiaat suureen ääneen ihmettelevät, kun joku koira tai useampi tuntuu olevan heille joka tapaamiskerran jälkeen vihaisempi. Mutta myös koiralla ja ehkä varsinkin koiralla on ihmisenkin suhteen pitkä muisti. Se on monella eläimellä geeneissä oleva ominaisuus, joka antaa lisää mahdollisuuksia pitkään elämään.

Mutta koiriin voi suhtautua toisinkin. Kuten minä, joka kuljen aina kulkukoirien lahjontapussi mukana. Olen sitten liikkeellä jalan tai moottoripyörällä. Myös elinympyräni ovat muuttuneet. Jotkut ehkä sanovat pienentyneetkin, vaikka itse en koe niin. Sillä olen luopunut pääosin tarpeettomasta, jota tein vuosikymmenet ymmärtämättä, että se oli täysin turhaa tekemistä. Kuten nytkin jätkänshakin pelaaminen milloin ketäkin vastaan, milloin mistäkin päin maapalloa. Vaikka työelämässä ollessani omat ympyrät päihdetyön viitekehyksessä olivatkin aivan kohtalaisen kokoiset, oli siinäkin paljon kannetun veden kantamista  pohjattomaan kaivoon. Sekä mandaattiystäviä, jotka eivät olleetkaan minun, vaan asemani kavereita.

Aika tavalla on henkistä matkaa pitänyt niistä ajoista taivaltaa, että yksi päivän tärkeimpiä tai ainakin positiivisella tavalla mieltä liikuttavia asioita on kulkukoira, joka heiluttaa minut nähdessään häntäänsä ja katsoo silmiin varovaisen myönteisesti. Vaikka se edelleen saattaa olla niin arka, että melkein silmänisku saa sen säntäämään pakosalle. Että sen kanssa olen päässyt tähän saakka, on sille pitänyt kertoa monta tarinaa, salaisuuttakin sekä antaa lahjontapussin antimia.

Tämän kertaisten mietteiden loppuun kuva koirasta, joka sai meiltä ulkonäkönsä mukaan nimen Ben. Se asusti arvatenkin jonkun tai yhteisön koirana Jomtienin kävelemiseen tarkoitetun rantaväylän varrella, yhden kuppilan ja sen yhteydessä olleiden toilettien edessä. Lähes aina varjossa makoillen. Kun aurinko kiersi Benin mielestä huonolle paikalle anastaen sen varjon, siirtyi se, joka ei tehnyt mitään tarpeetonta, muutaman metrin rantahiekalle palmupuun varjoon. Odottaen, että aurinko jatkaa kulkuaan ja luovuttaa takaisin betonisen varjopaikan. Mutta yhtenä kertana, kun jälleen rannalle tulimme, oli Ben poissa. Se oli siirtynyt taivaanrannan ylisille.