Sydäninfarktin 10. vuosipäivä

jormas: Tänään tulee 10 vuotta täyteen, kun sain sydäninfarktin. Siis sellaisen, että tuntuu ja josta selviäminen on hiuskarvan ja ohuen elämänlangan varassa. Sydäninfarktin vuosipäivää olen viettänyt siitä lähtien. Taisin kerätä kerran infarktin saanutta porukkaa mukaan päivän viettoon muitakin. Hengailujäseniksi kelpuutin niitä, jotka ovat selvinneet oireistaan hengissä ilman ohitusleikkausta tai pallolaajennusta. Rajan taakse menneet olivat menneet menojaan.

Kymmenen vuotta sitten minut kuitenkin roudattiin Vantaan Ikeasta piipaa-autolla Meilahden sydänvalvomoon. Hengen lähtö oli silloin lähellä ja merkittävin syy, miksen heivannut henkisesti, oli päivis, sillä kuolemanpelko oli kadonnut tyystin ja olin valmis lähtemään. Mutta mutta.... Näin kuinka päivis huolehti ja hyysäsi sekä varmasti vei Taivaan Isällekin suurimpana rukouksenaan, että selviäisin. Siitä touhuamisesta paistoi aito ja ainutlaatuinen rakkaus.
Joten en voinut tehdä päivikselle sitä, että lähtisin noin vaan kesken tuonpuoleiseen. Päivis tietämättään piti minut täällä toisten ilona ja toisten riesana. Sitä paitsi Meilahden teholla ja varsinkin sydänvalvomossa hoitsut reagoivat jokaiseen rasahdukseen, ja ajattelin eihän tänne voi kai kukaan yksinkertaisesti edes kuolla.

Ikeaan oli mukava mennä sen jälkeen, sillä olo oli vähän kuin kakarana oli kaatunut suksilla mäessä. Ja oli niin sanotusti akka korjaamatta. Jotenkin niin nimitettiin nurin menoa. Leikkimielinen näräkin jäi Ikeasta muistoksi, sillä laittoivat venttaamaan piipaa-autoa kovalle penkille, vaikka firmassa oli hehtaarikaupalla toinen toistaan hienompia petejä. Ehkä henkilökunta ajatteli, että jos heitän henkeni, niin suoli tyhjenee kalliille patjalle. Akka on kuitenkin käyty korjaamassa sekä köttbullarit syömässä monet kerrat sen jälkeen.

Hyvinkin henkilökohtaista merkkipäivääni olen juhlinut siitä lähtien syömällä sitä mitä mieli halajaa kerran vuodessa. Tosin on sitä tullut herkuteltua muulloinkin silloin tällöin. HK:n Sininen on joka tapauksessa vuosipäivän ykkösjuttu. Eikä mikään kevytsellainen.

Yhdessä vaiheessa meinasin hurahtaa kaiken maailman Kabanosseihin, joista mainostettiin, että lihaa niin ja niin paljon. Mutta sitten joku laittoi tajuamaan, jotta makkaran pitää maistua makkaralle eikä lihalle. Ja reissu- sekä työmiehen makkaran maku ei tule eikä ole ilman jauhoja. Siitä lähtien olen ollut kerran vuodessa merkkiuskollinen. Tällä erää merkkipäiväkekkerit jäivät Suomessa väliin, mutta asiaan palataan jälkijunassa, kun saavun ensi kuussa Suomen Jokilaaksoon.