Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 27. syyskuuta 2016

Thaimaamme, osa 1.

jormas: Tapaninpäivänä 2004 merenalainen maanjäristys vapautti valtavat voimat maankuoresta Indonesian Sumatran saaren edustalla. Muutaman tunnin päästä hyökyaallot veivät satojen tuhansien ihmisten hengen.

Nyt talot ja lomakylät on rakennettu uudelleen, mutta miljoonien elämän onnettomuus muutti pysyvästi. Myös Suomessa on paljon niitä, joille tsunami on yhä läsnä joka päivä. Thaimaassa turismi on tointunut entiselleen. suomalaiset ovat palannet rannoilleen ja Intian valtamerelle on rakennettu tsunamivaroitusjärjestelmä, jottei katastrofi enää koskaan toistuisi.

Päivikselle ja minulle tämä sattui ajankohtaan, jolloin kaukana koto-Suomessa pohdimme mahdollista lomamatkaa jonnekin. Thaimaan valtion virkamies tai olisiko ollut peräti kuningas sanoi televisiossa, että jos valtiot haluavat auttaa katastrofin kärsineitä valtioita, toivomme avun suuntautuvat naapurimaihin, sillä joukossa on niitä, jotka kärsivät paljon enemmän ja ovat muutenkin vaikeammassa tilanteessa. Sen sijaan haastateltu henkilö toivotti kolmannen sektorin tervetulleeksi. Kotitelevisiostamme tulleessa raportissa haastateltiin myös paikallisia asukkaita, joilla oli vain yksi toivomus Thaimaan kävijöille: "Tulkaa takaisin." Kun tämä sattui aikaan, jolloin tuhoisia luonnonmullistuksia oli muuallakin, muistui niistä raporteista mieleen paikalliset, jotka surkuttelivat menetettyään kaiken: "Että mitä tässä nyt voi enää tehdä, kun valtio ja kaupunki eivät tee sitä eivätkä tätä."

Thaimaalaisista jäi maku, että kaiken menettäneinäkään he eivät kadottaneet uskoaan tulevaisuuteen ja lensimme Suomesta Phuketiin ja tuhoalueelle ensimmäisellä mahdollisella lennolla. Edustimme itsemme lisäksi mielestämme Suomea ja pientä yhdistystämme Elämän tähden ry:tä, jonka tarkoitus on ihmisten ja eläinten hyvinvoinnin lisääminen.

Paikan päältä vuokrasimme skootterit ja ajelimme pitkin Phuketin saarta, mutta myös muun muassa Khao Lakin rantoja. Sieltä täältä rauniokasoista kuului sahan surinaa ja vasaran pauketta. Seiniä nousi ylös ja jossakin saattoi olla ruoka- ja juomapaikka jo avannut ovensa. Vaikka ympärillä ei ollut kuin tuhoa ja hävitystä. Jossain suri perheen jäsen menetettyä äitiä, isää, sisarta tai koko perhettä. Mies saattoi istua rannalla jalat ristissä paikassa, jossa oli ollut vuosikymmenten ajan hänen ainut leipäpuunsa, Taskussa ei ollut bahtin bahtia, joilla kalastaja olisi hankkinut uuden veneen, millä laskea verkkonsa.

Meillä oli mukana oman mittapuun mukaan hyvinkin vaatimaton rahakukkaro, joista silloin tällöin annoimme pikkuisen niille apua tarvitseville, joiden tilanne onnistui liikuttamaan sisällämme osaa, jonka käsitän ihmisyydeksi ja lähimmäisen rakkaudeksi. Ihmisten lisäksi taisivat silloinkin saada kaduilla ja rannoilla kulkeneet koirat osansa.

Tuntui oikealta itsensä lisäksi edustaa pientä yhdistystämme,  vaikkakin taisi olla niin, että sen vaatimattomia rahavaroja emme avustuksiin käyttäneet. Mutta voi olla, että murenana tuluskukkaromme pohjalla oli silloinen työnantajani Sininauhasäätiö.
Paikallisen mittapuun mukaan kuljimme aineellisessa yltäkylläisyydessä ja matka opetti meille paljon. Sen, että kaiken menettäneenäkin voi säilyttää toivonsa. Rantoja ja kadun raunioita kierrellessäni opin myös sen, että itseni on vaikea hahmottaa edes mielikuvituksessa ihmistä, jolla olisi niin huono tilanne, että hän ei voi auttaa ketään millään tavalla.

Mutta niin raadollinen on ihminen, tai ainakin minä, että tässäkään asiassa ei kantavana voimana ollut edes sääli vaan itsekkyys. Tuntui nimittäin hyvältä voida auttaa niitä, joilla näytti olevan asiat huonommin kuin minulla. Ehkä näin on hyvä ollakin ja otan kiitollisuudella mieleen tämän tunteen. Luulen nimittäin, että mielelleni on hyväksi voida kokea olevansa edes joskus jollakin tapaa hyödyllinen.

Ei kommentteja: