Pieniä iloja nuorekkaassa mielessä

Jotkut eläimet syövät kädestäni, muttei yksikään ihminen

jormas: päivis kirjoitti eilen ihmismielestä, joka ei vanhene samaa vauhtia kuin fyysinen olemus eli ruumis. On helppoa olla samaa mieltä, vaikkakin olen tavannut myös ihmisiä, joissa tuntuu asuvan nuoressa ruumissa vanha mieli.

En tiedä liittyykö se ikään, että olen eläkeikään päästyäni pyrkinyt tietoisesti etsimään iloa ja päivien sisältöä pienistä asioista, joita ei juuri itseni lisäksi voi minulta muut viedä. Toki totta on sekin, että itsehän päätän suhtautumiseni minulle tapahtuvaan ja kokemaani. Silti vielä tänäänkin, yhä harvenevassa määrin tosin, entiset työnantajani onnistuvat pahoittamaan mieleni. Joka kylläkin saattaa johtua siitä, että työ, josta ja jossa olen saanut ansioni ja ansioni mukaan, on ollut minulle paljon muutakin kuin leipäpuu.

Mutta yhä enemmän eläimillä ja kasveillakin on sijaa mieleni sopukoissa. Nautin niiden elämän seuraamisesta ja joskus niihin puuttumisestakin, mutta ennen kaikkea lähes kaikkien elämien suojelemista. Koen jopa joskus pelastaneenikin sellaisen. Esimerkiksi perhosen saunamme ikkunan välistä ennen kuin alamme mäiskimään kiukaalle löylyjä.

Jo viime reissulla kuljin mukanani jyväpussi, josta ruokin puolen metrin kahleisiin sidottuja, yli 50 vuotta eläviä papukaijoja enemmän ja vähemmän surullisin mielin. Mutta myös rantatuolien välissä puikkelehtivia pikkuvarpusia sekä Thaimaan kottaraisiksi ja rastaiksi nimittämiäni lintuja. Silloin tällöin ajatellen, että onnistuisinkohan tulemaan jollekin niin luotettavaksi, että se rohkenisi ottaa jyväsen sormieni välistä. Nyt näin tapahtui usein käymällämme "Seiskan altaalla". Pieniä, minulle merkityksellisiä ja itseni kokoisia iloja.

Jokilaakson Isoa kiveä varjostamaan olemme istuttaneet siemenestä saakka kasvatetun tammentaimenen. Kaikkiaan pieniä tammia oli useita, mutta pihakanimme ovat talvien aikana popsineet nälkäänsä muut. Niistä vain yksi on jäljellä. Tärkeää minulle on myös se, että kyseinen tammenterho on poimittu Kellokosken sairaalaan pihapuista. Minusta on mukava ajatella, että sen jälkeen kun tuhkamme on ripoteltu laatalla varustetun Ison kivemme juureen, jää tammi viestittämään päiviksellekin parhaan kykyni mukaan välittämääni hulluuttani(mme?) jälkeemme jääville.

Oma lukunsa on määrätyillä, nimenkin saaneilla eläimillä, joista yksi on Jomtien-Pattayalla vanhempineen asustava Sweetheart-koira. Jonka elämän suojelemisesta kiivaimmat suomalaiset olivat parin valokuvan perusteellä valmiita tuomitsemaan minut ykkösluokan eläinrääkkääjäksi. Eläinlääkärin lausunnon mukaan pennun piti nimittäin sairastaa parantumatonta luusyöpää. Lääkäri sanoi diagnoosissaan, että koiralle ei voi tehdä mitään ja koska sillä ei ole juuri tuskia, olisi sille parasta viettää vähäiset elämänsä loppupäivät koiravanhempiensa kanssa. Sweetheart oli tosiaan hyvin huonossa kunnossa välillä, kun kävimme katsomassa sitä roska-astian takana, jossa se makasi vähäisen varjon löytäneenä. Ei heilunut häntä eikä noussut pää ja olimmekin usein varmoja, että aamulla se on kuollut.

Sweetheart ja Phantom

Mutta niin se vaan jotenkin onnistui pitämään karvaansakin ohuemmasta elämänlangastaan kiinni. Kun nyt puolen vuoden jälkeen sen taas tapasin vanhempineen, oli kolme iloista koiraa ottamassa vastaan. Sillä jo kaukaa ne tunnistivat moottoripyöräni äänen. Koiravanhemmat olivat kuin mitkä koirat tahansa ja Sweetheart poikkeaa niistä vain kokonsa ja vähän sinne tänne sojottavien jalkojensa ansioista.

Emä on ottanut sen tosi tiukkaan komentoonsa, jonka syy saattaa olla, että se ymmärtää Sweetheartilla olevan aikeita tehdä pentuja isänsä kanssa. Olimme nimittäin taloudellisesti tukemassa emän sterilointia. Silloin ei tullut mieleenkään, että niin olisi syytä tehdä sen ainoalle kotiin jääneelle pennulle, sillä sen piti elää korkeintaan jokunen viikko.

Joskus ja aika useinkin tuntuu siltä, että minulle Thaimaan tärkein asia on koiraperhe, jonka elämää olemme seuranneet ja tukeneet jo edellisen pentueen aikana. Mutta, jos tässä elämänsuojeluprojektissa maallista glamouria jaettaisiin, olisi kohde Gerry Koto Rasmus ja hänen puolisonsa(ehkä) kanssa tekemä työ. Heidät ohjasimme aikoinaan koiraperheen luo ja ilman heidän työpanostaan tällä yhä jatkuvalla tarinalla olisi huomattavasti mollivoittoisempi sävy.