Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Kesä on kauimmillaankin vain muutaman tunnin päässä

jormas: Eilen lensin Jomtien-Pattayalle. Sain ikkunapaikkani viereen nuorehkon, saksalaisen pariskunnan ja lentokoneen ikkunalasin toiselle puolelle kärpäsen. Koska kielitaitoni molemmille puolille on lähes yhtä huono, kysyin kärpäseltä, että Thaimaahanko sinäkin pakkasia pakoon? Lisäsin vielä, että jos niin aiot, tulee ulkopuolella kylmä, sillä reippaan 11 kilometrin korkeudella on pakkasta yli 50 astetta. En tiedä ymmärsikö vai ei, mutta omat siipensä se otti alleen jo lähtökiihdytyksessä.

Lento meni oivalla tavalla, vaikka se koko yön kestävänä tuntuukin kohtalaisen pitkältä ajalta, sille en juuri koneessa nuku. Tiedän, että tähän, kuten moneen muuhunkin lähtöön on nappeja, joiden avulla lento menee hujauksessa eikä Bangkokin kentällä hetkeen edes tajua, että missähän ollaan. Mutta kun en muiltakaan osin keinotekoisesti omaa todellisuutta lähde muuksi muuttamaan, niin valvon 10-tuntisen lennon. Olla möllötän, luen elektronisia kirjojani tai pelaan pelejä tai katson elokuvia. Ja syön, sillä aterioitakin mahtuu lennolle pari.

Ensimmäisen kerran lennoillani toimivat matkustajille tarkoitetut lentokamerat eteen ja alas oivalla tavalla. Siis niin, että niistä voi istuinpaikalta seurata myös laskeutumisen aina siihen saakka kunnes kiinnitymme lentoterminaalin ramppiin.

Finnairin valtionyhtiön lennolle olivat palanneet kaikki suomenkieliset kuulutukset. Joskaan pieni mieleni ei hyväksy sitä, että ne aloitetaan lontoonkielellä. Suomalaisen kansallisidentiteetin oiva kohottaja ja mailli muillekin, joita koneessa saattoi olla enemmistö, on pitää esillä kotimaisia kieliä. Varsinkin, kun kyseessä on valtion lafka. Veikkaan nimittäin, että jos olisi rintamalle lähtö, eivät kutsut tulisi "ensin englanniksi". Mutta näillä mennään ja hyvä näinkin.

Bangkokin Suvarnabhumin kentälle laskeuduttiin ajallaan, josta tarkoitus oli jatkaa koneessa tapaamani tutun pariskunnan kanssa kimppataksilla Jomtien-Pattayalle. Mutta tuloselvityksen jälkeen ei parinkuntaa näkynyt missään, joten hipsin tutulle linja-autoasemalle, joka oli vaihtanut paikkaan muutaman kymmenen metriä. Tunnin-kahden välein lähtevät ilmastoidut bussin viilettävät matkan alle parissa tunnissa ja ottavat siitä reippaan kolme euroa paikallisessa baht-valuutassa.

Jomtienin bussiasemalta on moottoripyörämme säilytyspaikalle muutaman sadan metrin matka. Siellä Honda Phantom nökötti reippaan puolen vuoden huilaamisen jälkeen alakuloisena ja pölyisenä. Jokakertainen jännityksen paikka on, että kuinka on akku jaksanut pitää virtaa ja lähteekö pyörä käyntiin. Hyvin lähti, mutta kun pumppasin ilmaa lähes tyhjään etukumiin, niin irrottaessani jalkapumppuni ilmaletkua venttiilistä, irtosi koko venttiili. Mutta siitä seuraavassa blogissa. Ehkä.

Ei kommentteja: