Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Mauri on tehnyt tehtävänsä, Mauri saa mennä

jormas: ”Mauri on tehnyt tehtävänsä, Mauri saa mennä” on sanonta, joka on osa yhteiseurooppalaista fraasiperintöä. Sanonta viittaa kiittämättömyyteen, jota auttaja saa usein osakseen autetulta. Se kuvastaa myös oivalla tavalla tarpeettomuuden kokemusta. Lause on peräisin Friedrich von Schillerin näytelmästä Fiesco.

Eilen laitoin Jyväskylän Katulähetykselle sähköpostin: "Morjens. Minulla on ollut mm. intran päiväkirjalle ja tapahtumiin oikeudet, mutta ei taida olla enää? jormas"

Ja tuota pikaa sain vastauksenkin: "Tänään onkin sun nimipäiväsi. Onnittelut juhlapäivän johdosta. Kun me siirryttiin Hilkka-asiakasrekisteriin, jossa on asiakasrekisteri, työajanseuranta, ym. osiot, samalla ryhmiteltiin intraominaisuudet uudelleen. Nyt ei järjestelmään pääse kuin työntekijät rajatuin ja ryhmittellyin oikeuksin ja hallitus tiettyihin osioihin. Ns. yleistä oikeutta ei nyt ole annettu em. lisäksi."

Vielä vastasin saamaani vastaukseen: "Kiitos onnitteluista. Vaikka yleiselle päiväkirjalle harvoin tekstiä tulikin, oli mukava kokea kuuluvansa tällä tavoin joukkoon. Ehkä rukoushuokaus Yläkertaan silloin tällöin kuitenkin kelpaa itsensä ulkopuolisiksi kokeviltakin? jormas"

Jäin pohtimaan asiaa yön hiljaisuudessa itseni kanssa. Sillä vaikka sosiaalinen olenkin ja ehkä ulospäinkin suuntautunut, ajattelin, että jos en näin olisi, niin kenen kanssa keskustelisin vaimoni päiviksen lisäksi? Ei ollut ehdokkaita tungokseen saakka.

Kun pysähtyy kiireissään, jotka ovat itse tehtyjä, ajattelemaan, on helppo ymmärtää, että aivan liian monen ihmisen nurkan takana vaanii yksinäisyys. Joka ei ole itse valittua. Sillä olla yksin, ei ole sama kuin olla yksinäinen.

Meillä on oiva tuttu ja kai jonkun asteen kaverikin, Juha Konttinen. Jolla ei ehkä ollut tarvetta terapointiin, vaikka hän usein tavatessamme kysyikin, että miltä nyt tuntuu? Sanoinkin Juhaa hänen selkänsä takana itsekseni Miltä tuntuu Konttiseksi. Mukava mies silloin ja mukava mies vieläkin. Hänen tapansa aloittaa keskustelu on noussut ajatuksissani suureen arvoon.

Yksinäisyys ei ole iästä kiinni
Katulähetyksen kanssa käymästäni viikonlopun viestittelystä jäi maku, että jotain päätöstä siellä jossakin sikäläisessä norsunluutornissa tehdessä ei tule ajatelleeksi, miltä se mahtaa tuntua siitä, jota tehty linjaus koskee. Varsinkin silloin, jos asianomainen ei tiedä mitään muutoksesta, vaan ihmettelee salasanoja yhä uudelleen tyrkyttäessään, että mikseivät ne kelpaa, kun ovat kelvanneet toistakymmentä vuotta.

Raamatussa puhutaan, että Vapahtaja sääli joskus ihmistä tai ihmisiä. Huonosta käännöksestä huolimatta kysymys oli kyvystä ja halusta asettua toisen rinnalle. Eräänlaista myötäelämisen taitoa siis. Tämä meiltä enemmän tai vähemmän itseämme ja omaa elämäämme täynnä olevilta ihmisiltä unohtuu liian usein ja liian helposti. Äiti Teresa sanoi hieman mukaillen aikoinaan suomalaisille, että teillä ei ole mitään annettavaa Intian köyhille niin kauan, kun ette huomaa seinänne takana olevaa sokeaa tai yksinäistä.

Meillä Jokilaaksossa on Soiniityntien sillan pielessä puomi, jota kutsun veräjäksi. Se on monesti kiinni, sillä ainakin parin navigaattorijärjestelmän kartat ohjaavat Myllykylään menijöitä pihamme läpi. Vaikka sen kautta ei kulje ainuttakaan, varsinkaan virallista tietä. Näitä ihmisiä olen eräänkin kerran pihassa haastatellut nurjalla mielellä, kun he kieltomerkeistä ja sinällään ystävällisestä infostamme huolimatta ajavat pihaamme. Josta ei pääse läpi "Pasin luo", jonne iso osa kertoo olevansa menossa. "Että ajatteko mereen, jos navigaattori neuvoo?"

Nyt taidan muuttaa näihin vierailuihin suhtautumista, sillä yksinäisyys kolkuttaa meidänkin rautaveräjän sillanpielessä. Sieluni silmin näen "vanhana" itseni päiviksen kanssa odottamassa päivästä toiseen sitä satunnaista pihaan eksynyttä. Pasin luokse menijää, jotta olisi edes joku, jonka kanssa vaihtaa sanasen tai pari.

Ei kommentteja: