Uusi toivo, Syysrastit ja Niilo sokean koiran oppaana

jormas: Kirjoitin Uusi Toivo -lehden käytännössä jokaiseen numeroon niin kauan, kun se aikanani oli Sininauhasäätiön lehti. Oli mukava jakaa kaikkea kokemaani lukijoille. Samaa teki myös käytännössä koko lehden tekijänä päätoimittaja-päivis.

Hänen luetuin palstansa oli varmasti Kanikonttorin tarinoita. Sininauhasäätiöllähän oli oma Kanikonttorinsa, mutta mitä on tai oli konttori ilman henkilökuntaa? Henkilökunta eli terapia-kanit asustivat muun muassa Mäkelänkadulla Pessi ja Illusia -yksikön sisäpihalla eläen omaa elämäänsä.

Mutta vaikka kaneja on Säätiön yksiköissä edelleen, niin tarinat lehdestä loppuivat kun päätoimittaja vaihtui. Samoin loppuivat minunkin kirjoittamiset. Tosin olisi saattanut jatkuakin, jos Sininauha olisi sitä halunnut. Aikansa ehkä kutakin ja lehden laatu ei siitä ole parantunut, jos ei huonontunutkaan.

Joka vuotinen lehden juttu tai pari liittyi Syysrasteilla vuosittain olleeseen tietokilpailuun. Ja sen mukana paikkakunnalta toiseen siirtyvään, Hanna-Maria Vahalan maalaamaan, Armo-nimiseen kiertopalkintoon. Yli kymmenen vuoden aikana taulu on ehtinyt olla jo monenkin päihdehuollon toimijan seinällä ja useiden tarinoiden sekä keskustelujen aiheena. Näin olen kuullut.

Syysrasteilta toiselle on seurannut myös piskuinen asiakkaiden joukko. He tulevat rasteille mielestään ja vain tietokilpailun vuoksi. Tänä vuonna taulun sai seinälleen vuodeksi kuvan Samaria rf:n yksikkö Espoon Ankkurit. Entisellä KAN ry:n yksiköllä on loistavat tilat Espossa ja kävijöitäkin 30-40 päivittäin.

Toinen eilen tapahtunut on myös muistelemisen ja miksei kertomisen arvoinenkin. Lähes joka arkipäivä olen käynyt Niilon kanssa Riihikallion koirapuistossa. Vaikka se onkin hiljaisen sorttinen, on Niilo joka aamu yhtä innostunut odottamaan, josko tänään olisi kavereita eikä pelkkiä tuoksuja. Joissa niissäkin näyttää riittävän aamupostia hajulla luettavaksi pitkäksi toviksi.

Eilen meitä käveli vastaan puiston ulkopuolella rouva Niilon kokoisen koiran kanssa, joka tallusti varovasti. Joten kysyin rouvalta, että mikä lie syy moiseen varovaisuuteen. Rouva kertoi koiran sokeutuneen pari viikkoa sitten aivan täysin ja nyt se opettelee kulkemaan ilman näköä. Olin hyvilläni, että elämä sai jatkua, sillä koiran tärkein aisti ei edes liene näkö. Luulen sen olevan hajusellainen.

Joka tapauksessa koiralta olivat loppuneet myös koirapuistovierailut näön menetyksen myötä. Ei ole kuulemma uskallettu mennä sinne, kun ei tiedä mitä muut koirat tekevät sokealle lajitoverilleen. No, minä innostuin takaamaan herrasmies Niilon, että mennään nyt puistoon, niin saatpa nähdä.

Näin myös tehtiin. Sekä koira että emäntä olivat varsin haltioissaan. Rouva sanoikin, "että voi että, kun on hienoa. Ensimmäisen kerran sillä on sokeutumisen jälkeen häntä pystyssä, joka on innostumisen merkki".

Niilo toimi kuin Strandén-Soini suvussa miesten kuuluukin. Herrasmiesmäisesti.