Rudi (Ruttunen) on poissa

jormas: Ensimmäisen kerran taisin tutustua osaomistuskoira Niilomme parhaaseen kaveriin, lähes 17-vuotiaaseen Rudiin Mäkelänkadun asumispalveluyksikössä Pessi ja Illusiassa. Sillä siellä oli sen toinen koti. Kun se porhalsi käytävällä vastaan mielestään miehekkäästi haukkuen korkeahkolla äänellään, ajattelin, että mikä tuo on. Mikä tuo on oli yksi hienoimmista koirista, jonka olen koskaan tuntenut. Sillä oli omat vanhan miehen tapansa, joista se ei hevin luopunut. Niihin kuului muun muassa, että kun se jotain sai suuhunsa, niin siitä se ei ilman riitaa luopunut. Siispä sille kannatti antaa vain sitä minkä se sai pitää.

Ikä teki Rudille tehtävänsä, kuten meille kaikille. Sangen pian se sai minulta lisänimen Köpö-ukko, sillä sen kävely muistutti televisiostakin tuttua, patterimainoksen tönkkökävelijää, Duracell-ukkoa.

Köpö-ukko Ruttusen viimeinen sessio luonamme oli Merikonttikotimme lisäksi Sininauhan järjestämillä Syysrasteilla Lohjan Vivamossa, jossa se nautti loppukesästään. Vivamossa on sääntö, että koirat pitää olla kytkettynä. Niinpä minulla oli parikymmenmetrinen juoksunaru tai riimu, jonka toiseen päähän kytkin Rudin ja toiseen päähän Niilon. Näin oli koirat kytkettynä. Oli mukava seurata, kun pari, kolme viikkoa leikkaamattomana olleessa nurmessa kaverukset kulkivat kumpikin omissa touhuissaan. Ruttuselle se oli sen vanhoille koiville kuin viidakko konsanaan. Kun se siellä pomppi, näytti että koko koira on vain pari isoja korvia eikä muuta.

 

Myös Jokilaaksossamme koirakaverit olivat usein kytketty samalla tavalla. Näin varsinkin aamuisin, kun noudin "poikien" kanssa postia "ison tien varresta" reippaan kolmen sadan metrin päästä. Erityisesti muistan yhden kerran, kun Niilo oli vetomiehenä narun toisessa päässä ja vetovoima loppui. Katsahdin taakse eikä Rudia näkynyt missään. Tosin ei näkynyt narun toista päätäkään. Mutta seurattavaahan ei ollut kuin mainittu parikymmenmetrinen riimu. Sen päästä vanhus löytyi, selällään kuivan ojan pohjalta nokkospuskasta. Oli ehkä jälleen kerran suuntavaisto pettänyt. Ruttunen haroi ilmaa kuin selälleen käännetty kilpikonna, joka ei päässyt ympäri. Kiepautin sen jaloilleen ja matka jatkui.

Omassa maailmassaan se eli onnellisena loppuun saakka. Lenkillä se usein meni siihen suuntaan mihin laitettiin menemään. Se oli kuin sähkökäyttöinen ruohonleikkuri, joka muuttaa suuntaa, kun se käännetään tai tulee joku este vastaan.

 

Rudi maailma oli hiljainen, mutta se ei ollut sokea eikä kuuro. Vaan se oli huonokuuloinen ja -näköinen. Mutta hiljaiseen maailmaansa se toi itse ääntä. Kun se joskus innostui haukkumaan, usein jotain sellaista, jota ihmis- eikä Niilonkaan mieli ymmärtänyt, niin se kyllä kuului.

Varsinkin kuulon olemassa olo tuli todistettua, kun minulta pääsi (vahingossa) varsin tormakas pieru ruuan päälle ateriaa tasoitellesani lempipaikallani Fatboyllä lattianrajassa. Siihen ääneen Rudi havahtui, kuin nuori poikanen konsanaan.

Jää hyvästi Rudi, minne sitten sielusi matkasikaan. Sydämessäni kuljet mukanani sinulle varatussa lokerossa aina.