Juhannusyön kutsu tai karkotus

jormas: Elämän varrelle on mahtunut paljon tuttuja ja kavereita. Hyviä ja huonoja, mutta myös ystäviä. Ystäviä ehkä vähän siksikin, että en taida sitä olla itsekään kovinkaan monelle. Minulle ystävä on se tai hän, jolle voi puhua kaiken mitään siitä muuttamatta, lisäämättä tai pois jättämättä. Jonka seurassa voi olla aidosti aina oma itsensä. Ystävyys ei pala tulessakaan eikä siihen vaikuta puitteet. On sitten ympärillä clamouria tai Kellokosken sairaalan suljettu osasto.

Jonnekin kahdenkymmenen, kolmenkymmenen vuoden takaisten kaveruuksien välimaastoon mahtuu Urkki, Urho Sarell, jonka opin tuntemaan päihdetyöni alkumetreillä Jyväskylässä. Purkutuomion saaneen alkoholistien kokoontumispaikan ympyröissä silloin, kun alan mies tai nainen sattui olemaan selvinpäin. Kyseinen Omakotikatu 1 oli myös ensimmäinen päihdeongelmaisille tarkoitettu päiväkeskus valtakunnassamme.

Aikoinaan noudin Sukevan vankilasta yhden enemmän tai vähemmän alan miehen tai ainakin sinne päin. Ja tulihan niitä noudettua moniakin milloin mistäkin "talosta", mutta tällä kertaa kyseessä oli Urkki, joka oli lähinaapurimme Omakotikadulla. Meille oli syntynyt yhteys, joka kesti tulen ja tuiskun. Ajaessamme takaisin kohti kotia ja Keski-Suomea kysyin Urkilta, että mitäs nyt tehdään? Hän vastasi: "Nyt ruvetaan tekemään soivia tuohitorvia itse tehdyillä urkupilleillä ja minä opetan."

Ja näin tapahtui. Kiersimme valtakuntaa pitkin kevättä ja etsimme kaatuneita tai kaadettuja koivun runkoja, joissa oli tuohet paikoillaan. Niitä irroittelimme milloin kenenkin puista ja keneltäkään lupaa kysymättä. Ja milloin missäkin, mutta usein Urkin keittiössä iltaa ja välillä öitä myöten teimme torvia ja kiersimme valtakuntaa soivia tuohitorvia myyden. Sitä touhua paljon kokenut Urkin vaimokin usein katseli päätään pyöritellen. Päivän myynnit meni usein yömyöhään kuppiloissa istuen pitkin Suomea ja polttoaineeseen. Urkki oli pomo ja minä kisälli, joka ajoin ja tein kaiken muunkin suhteellisen nurkumatta. Joskus sellaistakin, joka ei päivänvaloa kestäisi.

Ja kun torvituotanto laajeni, oli meillä yksi myyntimieskin. Taikuriksi kutsuttu Kinnusen Lasse, jolla on osa myös Sulevi Peltolan näyttelemänä elokuvassa Skavabölen pojat http://fi.wikipedia.org/wiki/Skavab%C3%B6len_pojat_(elokuva). Elokuvan yksi ohjaajista on Antti Raivio, jonka perheestä ja alkoholisoituneesta isästä leffa kertoo. Hänetkin tunsin vallan hyvin, joka sekin olisi vähintään yhden blogin arvoinen. Ehkä joskus......

Mutta joka tapauksessa juhannuksena alla olevan linkin Timo, jonka sukunimen kerron, jos joku kysyy, löysi kodastamme yhden aikoinaan Urkin kanssa tehdyn tuohitorven ja karautti ilmoille juhannusyön taikoihin kuuluvan törähdyksen. Pitkäikäisiä soittimia siis. Joten olkaa hyvät, linkin takaa löytyy kutsu- tai karkotushuuto, jonka kohde ei viime juhannusyönä selvinnyt: http://elamantahden.fi/documents/Timonjuhannuksenkutsuhuuto.mp4.