Olen paikassa, josta avautuu järvimaisema, kirkkokin pilkistää puiden takaa, on koulua ja kirjastoa, liikuntapuistoa ja uimarantaa. Etualalla on päiväkoti, jonka pihassa temmeltävät tenavat eivät vielä tiedä juuri mitään ihmiselämän kummallisesta kaaresta.
Usein syntymäpäiväsankarit tai muuten vain jututetut kehuvat elävänsä elämänsä parasta aikaa. Juuri kukaan ei väitä näin olevan parikymppisenä, ei juuri kolmikymppisenäkään, nelikymppisenä alkaa olla jo sillä hilkulla ja aika usein parhaaksi iäksi näyttää osoittautuvan jokin kohta 50 ja 60 paikkeilla. Tosin kuusikymppisiä alkavat usein jo vaivata monenlaiset kivut ja kolotukset, joten väitteeseen parhaasta iästä on syytä suhtautua pienellä varauksella.
Kuusikymppisenä viimeistään joutuu myös kohtaamaan sen, että omat vanhemmat elävät elämänsä ehtoota, johon harvoin kuuluu kokemus elämän parhaasta ajasta. Sen sijaan maallisen taivalluksen kartastoon on silloin piirretty yhä tiheneviä polkuja kotoa terveyskeskukseen, sairaalaan, terveyskeskuksen vuodeosastolle, labraan ja taas sama uudelleen vaihtuvassa järjestyksessä.
![]() |
Masentava, mutta aika tyypillinen kuva vanhuksen elämästä: joku muu ajattelee kaiken puolestasi, senkin, montako kurkkuviipaletta sopii syödä. |
Minusta tuntuu, että jokin luojan suuressa suunnitelmassa on mennyt poskelleen, kun ikäihmisillä ei enää ole sukua lähellään niin kuin ennen. Epävirallisia omaishoitajia tuskin on tilastoitu, eikä siksi tiedetä, miten moni voi joutua yllättäviin tilanteisiin, jos puolisoista parempikuntoisen terveys pettää ja edessä on sairaalareissu. Mitä tapahtuu sille kotiin yksin jäävälle puoliskolle? Katastrofin aineksia on silloin ilmassa, mutta niistä harvemmin puhutaan, kun kannustetaan ihmisiä omatoimisuuteen ja asumiseen mahdollisimman pitkään omassa kodissaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti