jormas: Eilen oli surun päivä, vaikka elämääni mahtuu iloa ja sen aiheita, vaikka muillekin jaettavaksi. Joka tapauksessa Liisa saatettiin eilen vimeiselle matkalle kohti taivaan kotia Haapamäen kirkossa. Päiväksi sattui sama päivä, kun Liisan piti palata Epanjasta Syrjäntakasen mökille. Matka suntautuikin sen sijaan sinne jonnekin, jossa ei aikaa, tuskaa eikä kipuja ole. Itse ajattelin, että olen Liisan suhteen itkuni itkenyt. Näin ei kuitenkaan ollut. Olihan takana parikymmentä vuotta yhteistä elämää, jota en koskaan, en vaikeimpina hetkinäkään ole halunnut pyyhkiä pois. Ikään kuin sitä ei olisi ollut lainkaan. Olkoon elämäni minkä mittainen tahansa, on se liian lyhyt, jotta haluaisin siitä päivääkään heittää pois. Vuosien saatossa on yksi jos toinenkin kysynyt minulta mikä on suurin juttu, jonka raittius on tuonut tullessaan. Usein olen vastannut, eläinrakas kun olen, että kun viimein olen oppinut itkemään oman koiran haudalla kaksi viikkoa selvinpäin, niin siitä en luopuisi hevillä. Saman tunteen koin Haapamäellä. Sieluuni sattui niin vietävästi, sillä olihan yhteisissä vuosissa vasta- ja myötämäkineen muisteltavaa. Muistot tulvivat mieleni sopukoista pinnalle halusin tai en. Kaiken kaikkiaan tilaisuus oli koskettava ja myös minuun, Liisasta eronneeseen mieheen, sukulaiset ja tuttavat suhtautuivat hienosti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti