päivis: On se niin ihmeellistä, kun luonto pukkaa jos jonkinlaista kasvia keväällä maasta ilman mitään vaikeutta. Mutta entäs kun ihminen haluaa jotain istuttaa ja viljellä, pitää osata, pitää tietää miten lannoitetaan, pitää kitkeä ja kastella. Pitää sitä ja tätä. Mutta luonto sen kun porskuttaa. Jokilaaksossa se mielellään näkyy lykkivän nokkosta, joskin myös valkovuokkoja ja kieloja. Voikukkaa on ihmeen vähän, mutta on sen verran kuitenkin, että sanomaan pääsee.
 |
Nokkonen valtaa alaa kaikkialta,
valkovuokkokin alkaa jäädä
alakynteen. |
Kävimme tänään, kun ilta oli mukavan lämmin ja aurinkoinen, vähän melomassa Jokilammella ja Tuusulanjoella. Maillamme huomasimme kukkivan puun, jota emme ihan varmuudella pystyneet tunnistamaan tuomeksi. Puu oli sen verran etäällä rannasta, ettei tuoksuakaan voinut erottaa. Tuomen tuoksuhan on ihan huumaava ja tuomia olen tänne Jokilaaksoon oikeasti kaivannutkin. Ehkä niitä löytyy. On niin paljon paikkoja, johon ei vielä ole kunnolla päässyt käymäänkään, kun kevättulvan jäljiltä maa on monessa kohtaa edelleen kovin kostea. Viime kesänä mahdollinen tuomen kukinta ja tuomien tunnistaminen kukkiensa ansiosta jäi tekemättä. Olen todella huono tietämään puiden nimiä. Jonkinlainen kasvikirja tänne pitäisi hankkia. Ja myös eläinkirja. Kevään ensimmäisen metsäkauriin näin joskus viime viikolla. Linnuthan täällä tietysti ovat suurin eläinryhmä ja niiden tunnistamisessa olemme yrittäneet edistyä.
Kasvinviljely alkaa tuottaa näkyvää tulosta, vaikka kasvihuone onkin yhä samoilla sijoillaan kuin keskiviikkona, jolloin läksimme Laukaaseen. Retiisin siemenet ovat itäneet sen verran, että mullasta on noussut pienet vihreät mitkä lie, lehden alut. Kylläpäs on tämä puutarhaviljelyn terminologia kateissa. Myös punasipulipenkissä on tapahtunut pientä edistymistä. Mitä lie maan pinnan yläpuolista vartta lykkäävätkään, hitaasti mutta toivon mukaan varmasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti