Emmekö eläkään ikuisesti

jormas: päivis oli innostunut muistelemaan, kun hän lauloi koulussa Hoosiannaa. Minullakin joululauluihin liittyy paljon hyvinkin rakkaita muistoja. Näin päättelen siksi, että moni laulu herkistää mielen. En tosin tiedä miksi minulla joulussa on aimo annos haikeutta, mutta myös surumielisyyttä. Usein ajattelen joululauluja kuunnellessani kuolleita vanhempiani, että näinkö heitä jossakin muodossa joskus.Minulla oli kansakoulussa todistuksessa aina laulunumero kuusi, Mutta sitten vanhempani houkuttelivat minut yhteiskouluun lupaamalla, että jos pääsen, saan syödä jäätelöä niin paljon kuin yhdellä kerralla kykenen. Pääsin kouluun ja jaksoin syödä yhdeksän suklaatötteröä, joka on mielijäätelöni vieläkin.
Mutta takaisin niihin joululauluihin. Yhteiskoulun ensimmäisellä luokalla oli musiikintunnilla niin sanotut laulukokeet. Lauloin ensimmäisen säkeistön kappaleesta Heinillä härkien kaukalon ja sain heti musiikkinumeroksi yhdeksän. Ja jouduin laulamaan kyseisen laulun koko koulun joulujuhlissa yksin. Ja siihen loppui soolourani laulajana.

Sitten toiseen aiheeseen. Kun olin lapsi, oli päivieni määrä rajaton ja kesäkin tuntui jatkuvan ikuisesti. En osaa sanoa milloin ensimmäisen kerran olen alkanut tiedostamaan, että päivien määrä ei olekaan rajaton ja ainakin täällä maan päällä suurin osa niistä on jo takana.
Tälle ajattelulle on sukulainen, että meidän on äärimmäisen vaikea nähdä ansiotyö yli oman työuran. Sitäkään en pysty ajallisesti paikallistamaan milloin minulle tuli tärkeäksi miten sininauha- ja katulähetystyö voivat jälkeeni.

Olen huomannut sen olevan vaikeaa muillekin, kun yritän puhua heille asioista ja siementen kyvämisestä, jotka tuotavat satoa aikaisintaan parinkymmenen vuoden kuluttua.

Ja tälle ajattelulle taas sukulainen on, että oman johtajuuden aikana on pakko tehdä jotain muutoksia pelkästään siksi, että edeltäjä on tehnyt samat asiat jollakin määrätyllä tavalla. Löysin aikoinaan itseni nimittäin tilanteesta, että edeltäjäni oli suunnitellut ja piirtänyt Sininauhasäätiöön määrätynlaisen piirrustuksen tai kuvan, joka meillä näkyy takorautatöinäkin jossakin ikkunoissa. Siinä on mummon mökki ja mökin katolla kissa. Kokonaisuus symboloi aivan oivalliseslla tavalla, ei ainoastaan asuntoa, vaan sitä kuinka asubnnosta muodostuu viihtyisä koti.

En usko olevani itsetunnoltani kovinkaan vaurioinen, mutta silti minulla oli vaikeuksia hyväksyä Esa Toivarin tekemä kaunis ja oiva symboli. Se oli vaikeaa siksikin, että en kyennyt siinä asiassa samaan saati parempaan. Sama tilanne saattaa olla sen kanssa, että jollakin on tarve muuttaa Sininauhasäätiön nimi joksikin toiseksi. Toivottavasti ei kuitenkaan vain siksi, että kyseinen nimi on käsialaani.