Yhdistykseni

Yksi ensimmäisistä ellei peräti ensimmäinen yhdistys, jolla on ollut minulle henkilökohtaista merkitystä, oli Ryhmätyö ry. Sen transaktioanalyyttisen ryhmätyön viikon peruskurssille minut pyysi ja kustansi Mäntsälään ravintoloitsija Kaj Mannerheimo. Hän oli yksi parhaista ystävistäni ja sanoi, että saat ainakin viikon syödä ja nukkua, sillä ajankohta oli ryyppyvuosinani. Siellä tapasin Liisa Saarnivaaran, jolta kysyin voinko tulla seuravana kesänä käymään luonasi Jyväskylässä? Kyläreissu kesti 20 vuotta. Liisasta tuli rouva Saarnivaara-Soini ja Markosta poikani sekä Liisasta hänen toinen äitinsä.

Raitistuttuani liityin Kuiville Pyrkivien Tuki ry:hyn ja rakensimme Jyväskylän maalaiskuntaan kolme rivitalokokonaisuutta asunnottomille.  Puheenjohtajan päättäessä päivänsä oman käden kautta, "jouduin" jatkamaan hänen työtään ja siitä myöhemmin Jyväskylän Katulähetyksen toiminnanjohtajaksi.

Kuiville Pyrkivien Tuki ajautui jälkeeni uuden hallituksen kanssa taloudelliseen ahdinkoon. Puheenjohtaja ehdotti minulle, että Katulähetys ottaisi velat vastattavakseen ja saisi puolet vuokrataloista omistukseensa, jos yhdistys selviäsi velkataakastaan.

Jossain kuppikunnissa heidän oman ehdotuksensa kääntyi niin, että Katulähetys aikoo Soinin johdolla kaapata Kuiville Pyrkivien Tuen ja minusta tuli punaistakin punaisempi vaate. Puheenjohtajalle sanoin pitäväni suuni kiinni ja ottaa syyt niskoilleni, kunnes pöly laskeutuu. Sillä pahinta olisi ollut, jos hän olisi menettänyt hallituksensa luottamuksen. 

Sitten olin ja olen edelleen jäsenenä laukaalaisessa yhdistyksessä Väentupa. Aiemmin se oli Seukka ry ja lupasin sen silloiselle toiminnanjohtajalle, että tulen yhdistyksen kokoukseen vain, jos hän pyytää, sillä joskus osaisin olla myös hämmentämättä. Kyse taisi silloin olla Lapin Tapojoen leirikeskuksesta Äkäslompolon tai - joen Hannukaisissa, että myydäänkö vai ei. Ei myyty.

Kuiville Pyrkivien Tuen edustajana sain myös ensi kosketuksen Sininauhaliittoon ollessani vuosikokouksessa salin takarivissä ihmettelemässä, miksi kukaan ei huomaa erinomaisuuttani ja ehdota minua hallituksen jäseneksi. Se oli olemattoman ja repaleisen itsetuntoni kääntöpuoli. Toinen puoli ei uskonut, että Jyväskylän kaupunki antaisi edes perustamani, valtakunnan ensimmäisen päihdetyön päiväkeskuksen, punaisen mummonmökin pystyuuniin kahta halkomottia ilman diakonin allekirjoitusta.

Monesti kirjoitan kansan suusta siepattua faktaa ja fiktioita, kuten olen kuullut, ymmärtänyt tai on muuten mielessä. Usein se on aivan muuta kuin virallinen historia tai miten joku toinen milloinkin käsittää. Tänä aamuna kuitenkin oletan, että huominen tulee minullekin. Silloin jatkan muistelua yhdistysteilläni, jos pasaatituulet ovat sen suuntaisia.

Emme me, mutta muut pidättäkää Putin

Wikipedia: "Nuorena kovia kokenut Temüdžin sai heimosotien tuloksena yhdistettyä hajanaiset mongoliheimot. Hänet julistettiin vuonna 1206 Tšingis-kaaniksi, kaikkia mongoleita hallitsevaksi suurkaaniksi. Otettuaan ensin Mongoliassa käyttöön kirjoitusjärjestelmän ja laadittuaan lain Tšingis aloitti laajat sotaretket, joilla hän sai käsiinsä suuria osia Euraasiasta. Näihin kuuluivat hyökkäykset Läntiseen Xiaan, Jin-valtioon, Karakitain valtakuntaan, Kovaresmiaan‎ ja Afganistaniin. Lisäksi Tšingisin kenraalit kävivät sotajoukkoineen taistelemassa aina Mustanmeren rannikoilla asti. Ennen kuolemaansa vuonna 1227 Tšingis-kaani nimesi seuraajakseen poikansa Ögedein ja pilkkoi valloituksensa kaanikunniksi neljälle pojalleen."

Iltalehti-Timo Nurila: "Venäjän presidentti Vladimir Putin vieraili Mongoliassa siitä huolimatta, että Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) antoi Putinista pidätysmääräyksen viime vuonna. Mongolia on ICC:n jäsen, mutta se jätti Putinin pidättämättä. Mongolian hallituksen tiedottaja huomautti, että maa on riippuvainen venäläisestä energiasta. Mongolia tuo 95 prosenttia öljytuotteistaan ja yli 20 prosenttia sähköstä välittömästä naapurustostamme, joka on aiemmin kärsinyt teknisistä syistä johtuvista katkoksista. Nämä toimitukset ovat kriittisiä meidän ja kansamme olemassaolon varmistamiseksi."

Neljä ja puoli kertaa Suomen kokoinen Mongolia on retkeilystä pitävän ihmisen maa. Asukkaita on noin kolme miljoonaa, joista puolet on ahtautunut pääkaupunkiin. Niinpä se onkin maailman harvaan asutuin valtio. Pääkaupunki Ulan Bator on sekoitus uutta ja vanhaa, ränsistynyttä ja rakenteilla olevaa.

Kun edellä mainitsemani Kansainvälinen rikostuomioistuin on saanut aikaan sopimuksen, että maan kamaralle tulleet ulkomaan rikolliset on pantava rautoihin, lienee tehtävä suht helppoa, vaikka kyseessä on kunkin kotimaankin mielestä nakkivarasta merkittävämpi lainsuojaton.

On kuitenkin enemmän kuin vähän eri asia laittaa rautoihin naapurisuurvallan laillisesti kansan valitsema, vallassa oleva valtion päämies, jonka ovat tunnustaneet myös ICC:n sopimuksen allekirjoittaneet maat. Ja vaatia maan päätä pölkylle, joka on täysin riippuvainen Venäjältä tuotavasta energiasta.

Ei tarvita ennustajaeukon eikä -ukon taitoja, käsittääkseen, että Venäjä sulkenee silloin öljyhanat ja sähkön pääkytkimen talven tullen Mongoliaan. Jossa vallitsee tyypillinen mannerilmasto, lyhyet lämpimät kesät, kylmät talvet ja isot lämpöerot. Lämpötila vaihtelee -50 ja +35 celsiusasteen välillä vuoden aikana.

Tätä tuumaillessani ajattelin, että joskus olisi lainlaatijoiden ja toisten tuomitsijoiden syytä laittaa ensin jäitä omaan hattuun eikä yrittää nitistää vaatimuksillaan pakkaseen tai nälkään muutenkin pieneksi kutistunutta Mongolian köyhää kansaa. Valistunut veikkaikseni on, että jos Putin tulisi Suomeen, jäisi hänet pidättämättä täälläkin, vaikka Natouhokin on voimissaan. Sen verran on nimittäin Suomineidonkin muistissa, että idästä on korville tullut aiemminkin.

Kävin antamassa yhden verinäytteen

Käynnin ajankohta 30.8.2024

Palveluyksikkö Keski-Uudenmaan hyvinvointialue

Tutkimuksen nimi

B -PVKT

Tutkimuksen nimi

P -ALAT

Tutkimuksen nimi

P -K

Tutkimuksen nimi

P -Kol-HDL

Tutkimuksen nimi

P -Kol-LDL

Tutkimuksen nimi

P -Krea

Tutkimuksen nimi

P -Na

Tutkimuksen nimi

P-Trigly.

Kaikki yllämainittu on Omakannasta löytyvien terveystietojeni mukaan tarkoitus tutkia yhteen pieneen putkiloon otetusta verinäytteestäni.

En vielä tiedä ymmärränkö myöhemmin saaduista tuloksista yhtä vähän kuin yllämainituista. Oletan kylläkin, että jos on jotain kuolemaksi tai muuten hälyttävää, saan siitä jollain lailla tiedon "helpolla suomenkielellä".

Kun yritin Googlenkin avulla saada jotain tolkkua mitä verestäni, oletettavasti sepelvaltimotautiin tai sen hoitoon liittyvää tutkitaan, en tullut maanviljelijä H. Moilasta hurskaammaksi tai viisaammaksi. Jonka pellolle Saarijärvellä laskeutui vuosikymmeniä sitten säähavaintopallo. Sitä erehdyttiin uutisissa luulemaan lentäväksi lautaseksi tai muuksi tunnistamattomaksi esineeksi. 

Mieleen tuli 60-luvun alku, kun kahtena kesänä keräsin luonnosta 80 kasvia ja kuivasin sekä prässäsin ne painojen alla liimattaksi teipinpalolla kasvikansiooni. Sitten etsin niille latinankieliset nimet ja heimot, joita opettelin koulupäivien päätyttyä opettajan valvonnassa, kun en muuten puuhaan suostunut. 

Opittuja latinankielisiä nimiä en ole kaikkia unohtanut enkä milloinkaan tarvinnut. Luulen, että vaikka tieto lisääkin tuskaa, olisi ollut enemmän hyödyksi opetella sama määrä lääketieteen sanastoa. Silloin tietäisin edes jotain siitä mitä minusta tutkitaan tai mikä minua milloinkin vaivaa.

Luulen nimittäin, että itseni lisäksi lääkärin sana on monelle muullekin taivaallisen ylilääkärin, elämän ja kuoleman valtiaan diagnoosia tärkeämpää. Osittaisessa tietämättömyydessä on silti mukavampi elää. Enkä ehkä tahtoisi tietää kuolinpäiväänikään, vaikka se olisi jollakin tiedossa. 

Onko elämäni tarkoitus murheen karkoitus vai löytää polun pää?

Tätä mieltä ovat Syrjän veljekset Eppu Normaalin biisissä:

"Mä nousin ylös, astuin sekaan peikkojen, hui!

Mä muistan kuinka viime yönä kanssa veikkojen. 

Päättelimme, että elämämme tarkoitus, 

lienee murheen karkoitus."

Vastaaavasti tätä mieltä olin itse päivälleen vuosi sitten ja olen yhä. Aika moni lapsellinen sanoo elämän tarkoituksen olevan tehdä sekä saada lapsia. Mutta entäpä sitten biologisesti lapsettomat aikuiset? Löytyisikö meillekin jotain hyötykäyttöä? Ehkä samaan lokeroon menevät adoptiovanhemmuudet, jollainen olen itsekin. Tätä iloitsi kauan sitten vaimoni Liisan ja itseni lisäksi kypsään ikään ehtinyt nainen: "Voi kuinka iloinen asia! Saada lapsi, joka tarvitsee vanhempia. Sillä yleensähän vanhemmat tarvitsevat lasta." Ehkä vuosikymmenen, kaksi kestänyt kasvatustehtäväni on suurin kokonaisuus, jossa koen olleeni hyödyllinen.

En koskaan nähnyt tai en muista äidin ja isän välillä ainuttakaan läheisyyden saati hellyyden osoitusta. Ajattelen heidän rakastaneen silti toisiaan. Miksi he muuten olisivat tehneet pikkusiskoni, pikkuveljeni ja minut? Ehkä me kaikki kolme olimme hyödyllisiä heidän rakkaudessaan.

Fyysisessä työssä olin eniten hyödyllinen työnantajalle. Sen sijaan ryyppyvuosiltani saa hyödyllisyyttä etsiä löytämättä. Tai ehkä olin hyödyllinen varoittavana esimerkkinä. Sen jälkeen päihdetyössä, jos en ollut hyödyllinen, niin ainakin auoin monille ovia uuteen elämään.

Eläkeukkona kadotin oikeuden elämään vuosiksi. Kahden avioeron tuoma yksinäisyys korosti täydellisen tarpeettomuuden kokemusta. Minun oli hyvin vaikea löytää elämisen oikeutta, koska en kokenut olevani millään lailla kenellekään hyödyllinen.

Itselleni nykyisin merkityksellisin sisältö saattaa olla Morakotin lisäksi päiväkirjanomaisten blogien kirjoittaminen. Ehkä niistä on jollekin lukijalle hyötyä tai ainakin jotain sisältöä toviksi. Nykyisin käsitänkin, ettei elämän tarkoitus taida ollakaan murheen karkoitus tai olla edes hyödyllinen. 

Kirjoitin monen sanovan elämäntarkoituksen olevan suvun jatkaminen. Ehkä itsekin ajattelisin niin, jos olisin biologinen isä. Tai sitten en. Koen aika ohueksi, että yli 70 vuotta kestäneen taipaleeni päätarkoitus olisi naida ja tehdä lisää Soineja ja Soinittaria. Haluan uskoa elämäntarkoituksen olevan löytää polun pää lähteäkseni jonnekin, kun pumppuni on lyönyt viimeisen kerran.

Muistan hyvin, kun halusin taivaaseen. Sinne mitä ahtaat ihmiset kauppaavat ja pelottelevat sulkeutuvilla ovilla. Sitten oivalsin, että heidän asettamilla ehdoilla ei taivasten valtakunnasta ole oikeastaaan kukaan jo lähtenyt ystäväni, ei äitini, ei isäni eikä myöskään siskoni. Siispä minäkään en enää tahdo kauppamiesten paratiisiin, vaan haluan sinne missä ovat rakkaat ihmiset ja eläimeni. Mutta yhtä lailla kuten jää nähtäväksi löytyikö minulle tuhkankantajaa ja -ripottelijaa, jää nähtäväksi löysinkö iankaikkisen polun pään. Jos sellainen on ylipäätään olemassa.

Langaton maailmani

Eilen kirjoitin sähköisestä asioinnista jotain ja tänään jatkan langattomassa maailmassani. Siellä olen usein kuin kotonani kämmenenkokoisella älylaitteella (Samsung Galaxy S22 Ultra 5G). En edes muista milloin olen avannut tietokoneeni eli läppärin kannen. Muistia pienessä laitteessani on riittämiin, josta pian kolmen vuoden käytön jälkeen on käytössä alle kolmasosa. Vaikka ohjelmia pilvipalveluiden lisäksi on pilvin pimein ja valokuviakin tuhansittain. Pieni väritulostin tai oikeastaan monitoimilaite on myös kytketty langattomasti bluetoothin avulla Samsungiini.

Samalla tavalla toimivat bluetooth-kaiuttimet, joita käytän usein kuunnellessani musiikkia tai podcasteja. Sekä katsoessani bittiavaruudessa kulkevien taivaskanavien, kuten Netflix elokuvia tai sarjoja suomenkielisellä tekstityksellä kaukana Aasiassa. Tai yöpyessäni hopeanharmaan vanha rouva Avensiksen makuuhuoneessa, teltassa tai jossain aivan muualla vieraassa vuoteessa.

Vaikka kännykkää myös puhelimeksi kutsutaan, on se ominaisuus itselläni sivuosassa. Silti joskus joku soittaakin. Kuten eilen ystäväni "kylän mies", joka kysyi lähdenkö iltapizzalle. Mitä en hyvän seuran ja tarjotun ruuan eteen tekisi? Matkalla tapasimme myös Juhanin lapsenlapsen, joka olisi ollut valmis vaihtamaan Setä Samulin hattunsa päähuiviini sovittamisen jälkeen. Syömämatkat lähiruokapaikkoihin ovat oikein mukavia erityisesti silloin, kun minulle ei ole langennut maksajan osaa.

Mutta takaisin älylaitteen käyttöön. Sähköisiä kirjoja ostan ja lainailen kirjastoista sekä luen verkkaisesti etupäässä unilääkkeeksi. Tosin joskus hankittu teos tempaisee mukaansa työntäen Nukkumatin kauas sivuosaan. Lisäksi luen sähköisiä uutis- ja muitakin lehtiä sekä ilmaiseksi, että tilattuina.

Melkoisesti aikaa käytän päiväkirjanomaisten blogien tekemiseen, joita on syntynyt yli 10 vuoden aikana tuhansia. Niitä kirjoittelen oudoissakin paikoissa. Kuten ekokäymälän pytyllä, lääkärin vastaanoton odotushuoneessa tai vaikkapa kotilampien lautureilla. Samoissa paikoissa chattailen tai kommunikoin Facebookissa tai jossain muissa sähköisissä yhteisöissä.

Ajanvietepelit yksin ja jonkun kanssa kuuluvat myös sinällään lähes aina täysin tarpeettomaan päivääni. Shakkia ynnä muita pelaan maailmanlaajuisesti joskus öisinkin. Jossakin on silloin iltapäivä ja pelikaveri vastusta vailla siestankin lomassa.

Käytän älylaitteeni parista sadasta ohjelmasta säännöllisesti kymmeniä, joista voisin kirjoittaa helposti yhtä monta sivun tai puolen mittaista blogia. Riippuvuuksistani ehdottomasti piikkipaikalla on nettimaailma someineen. Jos kännykkä on joskus kateissa, etsin sitä kiivaammin kuin koskaan itse aikoinaan piilottamaani viini- tai keskiolutpulloa.

En tiedä pitäisikö olla älylaitesuhteen vuoksi huolissaan, jota en lainkaan ole. Vaan hyvilläni ja onnellinenkin, että olo on aamulla paljon parempi kuin aikoinaan illan tomeran karusellikännin jälkeen.

Nettilaitteen tuomat mahdollisuudet olisi yksi oiva keino yksinäisyyden poistamiseksi. Sitä en tiedä miksi meillä ei ole pestattu tavalla tai toisella alan osaajia opettamaan osaamattomille netin käyttöä joko yhteiskunnan tai omilla laitteilla kunkin kodissa. Se olisi halpa ja hyvä tapa vetäistä mukaan yksinäisyydestä elämän sykkeeseen, joka voi johtaa minne asti tahansa, jossa vain mielikuvitus, jos sekään on rajana.

Sähköinen asiointi

Ehdin jo tuskailla sähköisen asioinnin kanssa, kun reseptin uusiminen oli kovin takkuista monine yrityksineen. Vieritin sitä lääkärin syyksi, jota se ehkä olikin. Tietysti on outo muutos entiseen, etten hevin pääse halutessani lääkärin puheille edes puhelimella saati muuten kuin akuuteissa vaivoissa. Vaikka istuisin aamusta iltaan terveysasemalla. Vaan viimein tulee järjestyksenvalvoja tai vartija joka nakkaa minut ulos. Toista oli aiemmin kunnanlääkäri Möllerin vastaanotolla. Kun aikani ajan varanneena tai ilman istuin eväineni muiden joukossa, pääsin aina lääkärin luokse oli vaiva mikä tahansa.

Ehkä ylipäätään asioinnin suurin vaikeus on haluttomuus ja kyvyttömyys oppia uutta. Tämän huomasin jälleen kerran eilen, kun menin Omakanta.fi palveluihin. Sieltä löysin sähköisen potilaskorttini vanhan version etsiessäni uusittavana ollutta reseptiäni. Uusittu oli. Mutta lääkäri oli kirjoittanut tietoihini muutakin ontuvalla suomen kielitaidollaan. Tuntui oikein hyvältä palvelulta. Piti otattaa maksa- ynnä muita kokeita, joihin menen ylihuomenaamulla. Varauksen olisi voinut tehdä Huslabista sähköisestikin, mutta tahdoin kuulla automaatin sijaan ihmistä livenä, kun se asioidessa on joskus edelleen mahdollista.

Sähköisten palveluiden tarkoitus on parantaa palveluja tai niiden saatavuutta sekä vähentää ja siirtää työvoimakustannuksia muualle muiden maksettaviksi. Tätä kaikkea se tekee joskus paremmin, joskus huonommin.

Mutta jokainen elävä tarvitsee ravintonsa, josta merkittävät pakolaismäärät Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin ovat loistavia esimerkkejä. Kai ihminen on aina matkannut sinne tänne helpomman ja leveämmän leivän perässä. Kuka Suomesta Alaskaan kultaa vuolemaan, kuka Göteborgiin autotehtaalle, kuka Tukholman Slussenille "sissiksi" ja kuka taas vastaavasti Suomeenkin. Yhä selvemmältä näyttää, että sähköistenkin palveluiden vuoksi osa tekee jatkossakin töitä elättäen itsensä lisäksi myös niitä, jotka eivät leipänsä eteen halua tai eivät voi tehdä mitään.

Rahoituspalveluita tarjoava ja verkkokauppojen maksualustoja kehittävä ruotsalainen Klarna esimerkiksi suunnittelee lähes joka toisen työntekijänsä korvaamista tekoälyllä. Klarnan toimitusjohtaja kertoo tekoälyloikan mahdollistavan henkilöstövähennysten jatkamisen. Yhtiön vajaasta 4 000 työntekijästä voi olla muutaman vuoden päästä jäljellä vain puolet.

Ehkä eniten tai ainakin tarpeellisin sähköisten palveluiden säännöllinen käyttö lienee itselläni pankkipalvelut. Fyysisesti pankit ovatkin menneet yhä kauemmas ja langattomasti vastaavasti kotioveni sisäpuolelle. Pidän siitä, vaikka silloin tällöin kaipaan persoonallista, palvelevaa liveihmistä täyttämään asiatarpeitani joskus omituisine oikkuineenkin 🥴. 

Jokilaakson Outo Lempilintu

Alkukesästä lintujen lounaspöytään ilmestyi Jokilaaksoon väreiltään harvinainen siivekäs, joka sai nimen Outo Lempilintu. Sen päivittäisiä vierailuja seurasin ja valokuvasinkin ikkunalasin toiselta puolen, koska arkakin se oli. Toivottavasti lintu jatkaa eloaan jossain, sillä kesän edetessä sitä ei enää näkynyt. Ehkä se palaa muiden tikkojen tavoin ensi keväänä, sillä talvella ei Jokilaaksossa ole eläimillä ihmisruokkijoita.

Netissäkin kyselin pariin, kolmeen otteeseen mikä mahtaa olla heimoaan kuvan Lempi Outolintu? Varmuutta en saanut, mutta ehkä valistunein veikkaus oli "leukistinen". Leukismi on synnynnäinen puutos pigmentin tuotannossa. Linnuilla höyhenys voi näyttää haalistuneelta. Eläin voi olla kokonaan valkoinen tai valkoisenkirjava. Toisin kuin albinismi, joka heikentää pigmenttisolujen toimintaa ja sitä kautta pigmentin sävyä ja määrää, leukismi estää pigmenttisolujen esimuotojen kulkeutumisen kehonosiin ja siten aiheuttaa paikoittaista täydellistä pigmenttikatoa.

Jokapäiväistä ruokailijaa katsellessani mietin keksisinkö tapaa, millä säilyttäisin muiston tästä omien ilmateiden kulkijasta valokuvaa enemmän. Silloin törmäsin tämän linkin takana olevaan tarinaan toisesta ainutlaatuisesta teiden kulkijasta ainutlaatuisine lintujen huovutustöineen.

Nyt on Outolintu työn alla ja saan silloin tällöin kuvia sen syntymisestä Merikonttikotiin monien muistojen joukkoon. Eilen lintu oli saanut jo pienen nokan ja valkoista väriä päähänsä. Ehkä musta päälakikin niskoineen vielä vaihtuu oikeammaksi. Joka tapauksessa, vain yhden alkukesän ainutlaatuinen vieras, säilyttää uniikkiutensa myös huovutettuna tällä hetkellä Sinkkukotina toimivassa Duokodissa.

Voi olla, että koskaan ei tähtien asento ole niin, että voisimme Päiviksen kanssa kirjoittaa alati ajassa elävän ja muuttuvan Jokilaakson tarinan ikuisesti kadonneine maan vuokralaisineen, syntyneine lampineen,  lemmikkieläinten muistolehtoineen, valtavine kuusineen, konttikoteineen ja -saunoineen sekä luonnonsuojelualueineen.

Elonpolkuni korjausliikkeitä

Eilen sanoin kirjoittavani tänään jotain valinnoista, jotka ovat kerralla menneet tai ei oikein viimeiseen satamaan saakka. Kun sitten yöllä teräskaton ja tähtitaivaan alla mietin, huomasin niitä olevan tosi vähän. Melkein kaikissa olen tehnyt ainakin yhden uuden reitin valinnan tai korjausliikkeen, sillä jotkut tieni olisivat vieneet ennenaikaisesti manan maille. Yksi tällainen oli alkoholi, jota lipitin kaksin käsin yli 10 vuotta. Aikansa kutakin tuumailin monesti pohtiessani kuinka pääsisin kiinni johonkin uuteen lunastaakseni Moonlight ja Biba koirille antamani raittiuslupauksen ja löytääkseni tallaamattoman polun. 

Silti se oli hyvää aikaa kerätä pääomaa, jonka avulla rakensin olemattoman ja repaleisen itsetuntoni tilalle jotain eheää. Samaan läjään voin hyvin laittaa tupakointini. Jos en olisi näiltä osin kääntynyt uudelle tielle, olisi elämäntarinani päättynyt todennäköisesti ajat sitten väkivallan, sairauksien tai onnettomuuksien johdosta.

Muutamaa murkkuikäisen aikaa lukuunottamatta olen aina jakanut elämäni tytön tai naisen kanssa. Ehkä kaikkienkin kanssa näin jälkeenpäin ajatellen olisin ollut valmis kulkemaan samaa tietä viimeiseen satamaan saakka. Mutta toisin on käynyt ja jäljellä Morakotia lukuunottamatta on vain muistot ja muuttumattomat rakkaudet, joista en luovu, vaikka tiemme ovat eronneet.

Ehkä eläinrakkaus on tavalla tai toisella ollut lapsesta saakka matkaseurana aina jollakin tavalla paljon enemmän kuin olisin ansainnut. Aivan oma lukunsa ovat tällä hetkellä läheisen Johanssonin hevoshaan kaksi hevosta. Sinne odotan joka kesä silloin tällöin vaihtuvia hevosia, joita huutelen sähköpaimenen takaa korppupussin kanssa: "Polle Polle". Ja aina ne jostain, lehtometsänkin toiselta puolen tulevat. Kyselen kuulumisia ja kerron salaisuuksiani, vaikka ne eivät niistä taida välittää. Ymmärtävätkin tavallaan, jos lainkaan. Herkkupalat lienevät tärkeintä.

Yhden tienristeysteni suurista valinnoista tein 16-vuotiaana, kun lopetin koulunkäynnin. Se ei ollut juttuni, johtuu se sitten tyhmyydestä, villeydestä tai jostakin aivan muusta. Kouluvuosilta kaipaan vain ensisuudelman ensirakkauttani ja englanninkieltä. Jota sitäkään ei ollut tarjolla ennen lukiota, sillä saksa oli yhteiskoulussani kurssissa.

Kielitaidon puute ei estänyt eikä ole ollut edes hidaste resutessani pitkin maailmaa, joka onkin yksi alkuperäisistä valinnoista jo ennen aikuisikää. Avioliittoaikoina kumppanina ja enemmän kuin apuna ovat olleet maisterivaimoni koulutusten tuomine kielitaitoineen.

Kun olin nuori aikuinen, haaveilin autonkuljettajan ammatista, joka kariutui alkoholinkäyttöön useammankin kerran. Lopetettuani juomisen, tiesin työksi asti vain viinasta ja muista päihteistä. Joten moneksi kymmeneksi vuodeksi päihdetyö oli juttuni.

Ei minusta ollut kenenkään raitistajaksi, sillä kannettu vesi ei tunnetusti kaivossa pysy. Mutta uusien teiden puomien aukojaksi minusta oli. Halusin olla kaikille vähintään ihminen ihmiselle. Jos en pystynyt olemaan sitä viittä minuuttia, laitoin tavoitteeksi seuraavalla kerralla puolet lyhyemmän ajan. Ehkä eniten onnistumista koin ja koen, kun vuosien, vuosikymmentenkin jälkeen joku ottaa edelleen joskus hihasta kiinni löydettyään uuden, mielestään avaamani tien, sanoen "kiitos". Ja epöonnistumista silloin, kun ystäväksi olettamani Lapinportin mies pitää enemmän kiinni siitä miten on minut ymmärtänyt kuin siitä mitä tarkoitin.

Mutta jotakin lapsena valittua on kulkenut matkassa lähes koko elämän. Kuten kävely-, uima-, puhe- sekä lukutaito ja polkupyörällä ajo. Itse asiassa vain harva ensi kerran itse valittu on säilynyt taipaleellani muuttumattomana tyynet, myrskyt ja usvasäät, jonka vuoksi osa läheisen Helsinki-Vantaan lentokentän koneista laskeutui tänä aamuna Tallinnaan. 

Elän, mutta olenko ikuisesti?

Vaikka seisova kellokin on kaksi kertaa vuorokaudessa oikeassa, elän aikaani tässä ja nyt, mutta myös menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Joten odotan Thaimaassa talvella Suomen kesää ja Suomessa kesällä Thaimaan talvea. Viime yönä ostin avioksilla Finnairin suoralle lennolle lisää jalkatilaa uloskäynnin vierestä. On lyhyt matka, jos tulee lähtö kesken matkan tai laskeudutaan vaikka mereen. Joka tapauksessa lähtölaskenta kohti talvea on alkanut. 

Kerran vieraillessani Yhdysvalloissa Helvetin enkelien kerhotiloissa, oli baaritiskin yläpuolella huoneen taulu: "JOS MATKALLA OLO ON KAIKKI, ON PERILLÄ OLO PETTYMYS". Kysyessäni lisäselvitystä, sain vastaukseksi, että se meinaa menoa ja meininkiä kokoontumisajojen bailuissa päätepisteessä.

Itse olen monesti miettinyt samaa viisautta myös hengellisesti. Sillä osa meistä on sitä mieltä, että kun pumppu pysähtyy, on siinä kaikki eikä sen jälkeen ole mitään. Sitten on heitä ja meitä, jotka sanovat tietävänsä tai ainakin uskovansa olevansa vasta kokoontumisajojen taivas- tai muulla tiellä. Perillä odottaa onni ja autuus sekä ikuisuus, joko sopivassa lämmössä tai liian kuumassa. Luojansa edellä omia teitään, mustakantisen kirjansa kanssa kulkevat, kurttuotsaiset tuomion sanansaattajat uskovat osan meistä palavan ikuisesti helvetin tulessa. 

Joskus tuntuu siltä, että jos paratiisin paikkajako olisi ihmisten käsissä, kertomusten mukaan ahtaasta Pietarin vahtimasta portista pääsisivät sisään vain suurisuisimmat ja röyhkeimmät feikkikristityt ja muut jeesustelijat. 

Juuri nämä ovat hämärtäneet oman kokoontumisajoni reitin, eikä Googlen navigaattorista ole apua. Matkani onkin ollut täynnä yllätyksiä. Vain harvasta risteyksestä olen kääntynyt niin, ettei ole tarvinnut korjata suuntaa tai tulla takaisin, vaan tie on vienyt perille loppuun saakka. Aivan kuten aloittaessani suunnittelun.

Mönkään, väärin tai muuten toisin olen ajanut parisuhteita myöten. Mutta oikeinkin olen joskus kääntynyt, joista ehkä kirjoitan huomenna tai muulloin. Vaikka ihmettelen montaa menoa elämäni laiturilla, kuten Niilokin kuvassa, olen yksinkertainen ihminen. Enkä tiedä elämän synnystä enkä lopusta mitään. Silti oletan, ettei kaikki pääty siihen, kun olen pumpannut verta yhä uudelleen ja uudelleen säiliölaivallisen ja luovun kertakäyttöisestä ulkomuodostani.

Vaan kaikki sen sisään keräämäni, välittämiset, tunteet, rakkaudet, vihat, kiintymykset, kateudet, inhot ja niin edelleen jatkavat minuna jossain ikuisuuden muodossa. Yksinkertaisuudestani huolimatta elämäni on aivan liian monimutkainen ja arvoituksia täynnä ollakseen nahkapukuni lailla kertakäyttötavaraa.

Arkeni ilahduttajat

Jos en lähde Jokilaaksosta niin sanotusti ihmisten ilmoille, voi mennä päiviä ellei peräti viikkoja, etten näe autoja saati ihmisiä. Vain Isolta tieltä kuuluu ajoneuvojen ääniä, jotka joskus ovat enemmän kuin hurinaa. Ylä- ja Ala-Myllykylien yllä näen ja kuulen Helsinki-Vantaan lentoasemalle laskeutuvat lentokoneet matkustajien tullessa maailmalta. Koneen kylkiä joskus katsellessani mielikuvittelen mitä laskeutuvat mahtavat ajatella turvavöissään vain tuokio ennen maankamaraa.

Joskus ääniä kuuluu Myllykylän laavulta, mutta ihmisiä siellä en näe ellen kiipeä merikonttini katolle. Jonkun satunnaisen kulkijan silloin tällöin tapaan luonnonsuojelualueen läpi kulkuvalla polulla tai kotitiellä postinhakumatkalla. Tai hevoshaalle mennessäni korppuineni. Puhun kasveille ja eläimille hevosineen, joutsenineen pitkin kesää. Rentukoille sekä lumpeen- ja ulpukankukillekin niin kauan kuin viimeinenkin on syksyn tullessa veden pinnalla.

Jokilaaksossa on välillä haikeaa elää muistojen kanssa olkapäillä kaksi seuralaista. Vasemman korvan juuressa asuu yksinäisyyys ja oikean, jos ei aivan kuolema, niin elämän rajallisuus ja määräaikaisuus kuitenkin. Kuin kuiskien, että "joko lähdetään?" 

Aivan erityinen ilonaihe on postilaatikkooni pari kertaa kortin jättäneet "kaksi salaista ihailijaa", joista en tiedä mitään. En tiedä edes onko se tottakaan vai pilaa, sillä elämässäni ei taida juuri ihailijoita olla. Joka tapauksessa minulla ei ole mitään käsitystä salaperäisten korttien tuojista. Ehkä en koskaan saa tietääkään 😥.

Luulen, että he eivät ole edes arvanneet ennen tätä kirjoitusta kuinka tärkeiksi he ovat muodostuneet. Siksi näillä salaisilla ihailjoilla on oma, muttei salainen paikka sydämessäni. Kiitos teille 💗, että olette olemassa.

Vaikka rosoisesta taipaleesta huolimatta tai sen vuoksi elän elämäni leppoistamisjaksoa varsin onnellisena, jostain syystä olen monesti ajatellut jotain puuttuvan. Ehkä siksikin matkalla on edelleen erilaisia tavoitteita, vaikken tiedä mitä kaipaan tai mitä paitsi olisin.

Taakseni tai jonnekin olen jättänyt myös surua ja murhetta. Ehkä sen vuoksi, etten ole pystynyt parempaan, vaikka kaikki on ollut pelissä. Varsinkaan rakkaissa ihmissuhteissa mikään ei ole ollut sinne päin, ei riidoissakaan. On kyseessä ollut puolisoni, poikani, veljeni, sisareni, äitini, isäni tai joku muu tärkeä ihminen. 

Valikoitua vastuullisuutta

Eilisellä auringonlämmöllä tuvassa oli aamukuudelta 23,5, ulkona auringon jo kurkkiessa horisontin takaa 11,1 ja uimavesi Jokilampien laiturin vieressä samaan aikaan 21.1 astetta. Joten mikäpä oli niillä eväillä aloittaa päivä ja suunnata aamukaffen jälkeen notaarin luo Hyvinkäälle. Piti saada 25 euron kappelehintaan pari nimikirjoitusta viisumihakemuksen liitepapereihin.

Mieltäni notaarin lisäksi askarrutti otsikon valikoiva nuorten ja aikuisten valikoiva vastuullisuus. Mopokortin hankkimiseksi pitää hakea ajokorttilupa, jota voi hakea aikaisintaan 14-vuotiaana. Ajokorttilupa on kuljettajantutkintoon pääsemisen edellytys ja kun sen saa, on se voimassa kolme vuotta. En tiedä miksi se on näin. Ehkä se on yhtä tarpeetonta byrokratiaa kuin notaari, joka todistaa, että minut tutkinut lääkäri ja eläkevakuutusyhtiö Ilmarinen ovat olemassa. 

Sitten Traficom voi myöntää poikkeusluvan henkilöauton ajokortin saamiseksi jo 17-vuotiaana, jos nuoren säännöllinen kulkeminen kouluun, töihin, työssäoppimiseen tai harrastukseen on kulkuyhteyksistä tai muista erityisistä syistä johtuen hankalaa. Luulen, että tämän todistamisessa auttaa mielikuvitus. 

Tupakkatuotteita ja nikotiininesteitä ei saa myydä alle 18-vuotiaalle. Myöskään tupakan vastikkeita, tupakointivälineitä ja sähkösavukkeita ei saa edes luovuttaa kuin saman ikäisille. Tupakkalaissa säädetään myös myyjän ikärajoista. Heidänkin pitää olla yli 18. Suunnilleen samat säännöt lienevät alkoholinkin suhteen. Miten lienee kauppojen ja kioskien nuorten myyjien kohdalla tai Nicoretten sekä sätkäkoneiden kaltaisten tuotteiden kanssa.  Jopa rahapelaamiselle on omat, sinällään huvittavat ikärajansa, sillä kukapa nettipelaamista kykenisi vahtimaan.

Rajoituste tilalle yhteiskunta tarjoaa ilmaiset kondomit, ehkäisypillerit, ehkäisyrenkaan, kuparikierukan sekä hormonikierukan ja ehkäisykapselin 25 ikävuoteen saakka.

Melkein kaikki muut menevät ymmärrykseeni, mutta eivät yhteiskunnan maksamat ehkäisyvälineet, vaikka käsitänkin niiden ehkäisevän teini- ja vähän muitakin raskauksia. Nykyisin kondomit maksavat eurosta ylöspäin kappale, joten joku muu kuin rahatilanne valikoivassa vastuunkannossa on vinksallaan. Kun itse olin nuori, ehkäisyvalistuksen ydin oli vain yksi lause: "Siitä ei hyvää seuraa, jos ylä- ja alapää seisovat yhtä aikaa."

Yöllä pohdin, että nuori ja nuori aikuinen saavat kulkuneuvoonsa menovettä, muttei ehkäisyvälineitä ilman sponsorointia. Sitäkin mietin, että onkohan kyseisen kortonkipaketin hankkiminen nuorella yhtä vaikeaa kuin minun saada uusittua 15 vuotta käyttämäni lääkkeen resepti? Nimittäin jos on, niin jäävät gummit taatusti hankkimatta. 

Henkiset kahleeni, vankilani ja putkayöni

Eilen osallistuin somekeskusteluun, jonka aiheena oli putkayöt sekä vietetty vankilaelämä. Minullakin niitä on, vaikka kunnon konnaksi ei minusta ole koskaan ollutkaan. Henkisiä kahleita ja vankiloita sen sijaan on aina, joista joistakin tahtoisin eroon ja joistakin en. Yksi on sydämeni sopukoissa lymyävä anteeksiantamattomuus. Se on kuin kotini alla asuva metsähiiri, joka viime talvena kaukomailla ollessani asettui puolisonsa kanssa taloksi, myöhemmin jälkikasvuineen. Palatessani Aasiasta niille tuli lähtö Manalaan tai talvipakkaseen ja ulkoruokintaan. Sukua jäikin pihapiirini, jota havaitsen silloin tällöin ikkunani alla lintujen lounaspöydässä. 

Henkisiä kahleita ovat myös kuolemaan tai muuten päättyneet molemminpuoliset suhteet rakastamiini ihmisiin ja eläimiin. Niistä osaa pidän yllä henkisesti. Tai yksipuolisesti esimerkiksi haudoilla. Joskin Jyväskylän lemmikkieläinten hautausmaa on jyrännyt rakkaitteni viimeiset leposijat uusien asukkaiden tieltä. Kaupungin lanamiehet ja -naiset eivät pysty kuitenkaan tasoittamaan mieleni mietteitä eikä muitakaan muistoja.

Eläviin, etäisiksikin käyneisiin rakkauksiini on minulla omat yhteidenpitotavat. Niihin eivät rautasahat, sirkkelit tai muutkaan ihmisten värkkäämät vempaimet pysty. Ei siltikään, vaikka välillä tulee lunta ja rapaakin tupaan.

Jälkeenpäin ovat pidätysselleissä, juoppoputkissa ja niiden tapaisissa vietetyt yöt muuttuneet mieluisiksi muistoiksi. Onpa yksi mukava vankilakäynti ilman ajan patinointiakin. Hyvä ystäväni vihittiin entisessä Katajanokan vankilassa, ja toimimme Päiviksen kanssa kutsuttuina todistajina.

Aitoon kirkastusjuhlilla järjestysmiehet heittivät minut hillumisteni ja päihtymyksen takia hirsisen aitan alakerran pimeään koppiin, vaikka olin kuskina. 😂 Rattijuoppouden vuoksi olenkin ollut jokusen tovin muuallakin kaltereiden takana, joissa oli juoppoputkiin verrattuna ainakin yksi hyvä puoli, sänkypaikka betonilattian sijaan. Taisipa olla välillä tyyny ja peittokin. Joskin moraalinen kohmelo oli kyllä merkittävästi pahempi kuin ainoastaan kännin vuoksi vietetyissä putkaöissä. 

Keravalla taisin olla pari yötä peräkkäin, kun valehtelin kiinniotettuna nimeni Janhuseksi. Kerran tulivat poliisit kotiini vuokseni muutenkin ja veivät minut aseineni parempaan talteen. Niiden takaisin saamiseen tarvittiin monta raitista vuotta. Siitä reissusta jäi toistaiseksi sovittamaton, henkinen kahle kaulaani. 

Aitoja, eläviä vankilayöitä olen kokenut ympäri Suomea. Tikkurilasta heräsin kerran kaltereiden takaa ja kysyin aamusella, että mistä minut on löydetty? Vastaus oli, että Korsosta, omakotitalon perunapellosta. Pohjoisin paikka taittaa olla Rovaniemi, jossa sähläsin mustalaisten kanssa leirintäalueella kellokaupoilla. Samantapaisista sekoiluista olen saanut valtion tarjoaman yösijan muun muassa Tampereella ja Pietarsaaressa.

Kerran olin menossa laivalla Tukholmaan Ruotsi-Suomi maaotteluun, kun pudotin laivan kerroksista Gambinapullon autorampille. Siitä seurasi, ei yö vaan päivä putkassa. Ja minä illalla vapauduttuani yölaivalla muiden perään naapurimaan pääkaupunkiin. Kuuluttivat siellä sitten Tukholman stadionilla koko katsomolle kaiuttimilla: "Jorma Soini odottaa kavereitaan Kellotornin ravintolassa."

Sydäniskurit ja ensiapulaukut sekä -kaapit

Kun sydän pysähtyy, se menee kammiovärinän tilaan. Tällaisessa tilassa sydän ei pumppaa verta muualle kehoon. Auttaja on silloin potilaan käsipumppuna ja pitää verenkierron toiminnassa, Mikäli aivot eivät saa verta, niihin muodostuu vaurioita jo viidessä minuutissa, ja siksi verenkiertoa on pidettävä yllä.

Monissa julkisissa tiloissa on sydänpysähdysten varalta niin sanottuja maallikkodefibrillaattoreita eli sydäniskureita, joilla saa annettua kammiovärinän poistavan sähköiskun. Tällaisia laitteita voi olla esimerkiksi kaupoissa, kauppakeskuksissa tai vaikka kylätaloilla.

Vuosittain sydänpysähdyksen kokee Euroopassa arviolta 350 000-700 000 henkilöä. Suomessa sydänpysähdysten esiintyvyys on noin viisikymmentä aina sataatuhatta asukasta kohden vuodessa.

Levossa sydän lyö 50–70 lyöntiä minuutissa, ja jokainen sydänkammio pumppaa noin 5 litraa verta minuutissa. Normaalipituisen elämän aikana sydän lyö jopa 3 miljardia kertaa ja pumppaa verta suunnilleen öljytankkerillisen verran. Joten on siinä pikkuisen enemmän työmaata kuin esimerkiksi hopeanharmaan vanharouva Avensiksen pissapojan pumpulla.

Ihmisen sydän on noin nyrkin kokoinen elin, joka sijaitsee rintalastan ja kylkiluiden muodostaman panssarin sisällä suojassa ulkoisilta kolhuilta. Sydämen tehtävä on siis ylläpitää verenkiertoa pumppaamalla verta eteenpäin. Rakastunutkin sydän voi olla. 

Eilen päiväuinnilla Jokilammilla ulpukanlehtiä kiertäessäni ajattelin, että jos nyt pumppu pysähtyisi ja vaikka joku olisi rannalla, olisivat kuvankaappauksen sydäniskurit kaikki liian pitkän ajan päässä, vaikka niitä näyttää aika tavalla olevankin. Siitä en löytänyt tietoa paljonko yksityisillä yrityksillä tai henkilöillä olevat iskurit ovat pelastaneet henkiä.

Innostuin vielä etsimään tietoa siitäkin paljonko meillä on yleiskäytöön tarkoitettuja ensiapulaukkuja tai -kaappeja, joista löytyvät tai olisi hyvä olla tärkeimmät ensiaputarvikkeet autoon, työpaikalle, mökille, kotiin tai vaikkapa veneeseen. Luulen, että tätä tietoa, saati sisällöstä ei ole kenelläkään. Sen sijaan moni niitä on tarvinnut. Minäkin useamman kerran elämässäni.

Ehkä asianmukaisen ensiavun lisäksi ripeys on valttia. Ne yhdessä ovat pelastaneet minut jatkoajalle useammankin kerran sydäninfarktin lisäksi. Kauhoessani esimerkiksi viinaa kaksin käsin sisääni vuosikymmenen, sain pari kertaa tai useammin juomisesta johtuvia epileptisiä kohtauksia. Heräten tapahtumapaikalla, joskus sairaudenhoidon huomasta ja joskus kai muualtakin omia aikojani. 

Toisen asettama pistoolikin on ollut ohimollani ja puukko mahallani, vaikkeivät nämä elvistelyn aiheita olekaan. Ne kuuluvat auto- ja muiden onnettomuuksieni kanssa sarjaan, jossa ei ensiapu olisi huonolla onnella auttanut, vaikka lääkäri olisi ollut vieressä.

Kun olin nuori kerroimme toisillemme tarinoita otetusta ryypyistä ja kaadetuista naisista. Nyt kun tarinoin ikäisteni seurassa erilaisissa munallisten marttakerhoissa, puhumme lääkkiden sekä sairauksien määristä ja lääkärissä käynneistä. Jos joku on onnistunut pääsemään vastaanotolle 🤣. 

Toisten kissojen häntien nostajat

Sanotaan, että kukapa kissan häntää nostaa ellei kissa itse. Tämän aamun Heserissa Jan Vapaavuori sanoo olevansa ylpein niin sanotun asunto ensin -toimintamallin kehittämisestä. Asuntoministerinä hän kutsui vuonna 2007 koolle työryhmän ratkomaan pitkäaikaisasunnottomuuden ongelmaa ja johti sen toteutusta. Työryhmän kehittämä malli perustui ajatukseen, että asunto on perusoikeus.

Kaikki asunnottomuutta kokevien ihmisten eteen tehtävä työ lähtisi siitä, että ensimmäinen tarjottava tuki olisi oma asunto. Aiemmin sen saadakseen piti usein kuntoutua ensin päihdeongelmasta. ”Käytännössä puolitimme pitkäaikaisasunnottomuuden vaalikauden aikana. Saimme tehtyä ison systeemimuutoksen”, sanoi Jan. 

Ministeri Vapaavuori  nimesi yli 15 vuotta sitten "neljä viisasta miestä" etsimään uusia ratkaisuja asunnottomuuteen, kun ympäristöministeriö kutsui mukaan Helsingin piispan Eero Huovisen, Helsingin kaupungin sosiaalijohtajan Paavo Voutilaisen, asunnottomia auttavan Y-Säätiön toimitusjohtajan Hannu Puttosen ja lääketieteen lisensiaatin Ilkka Taipaleen.

Luin jutun ajatuksella parikin kertaa ja sama ärsytys palasi kuin aiemminkin. Sillä mainittu työryhmä nosteli toisten kissojen häntiä luullen niitä omikseen. Mieleen muistui Hannu Puttosen käynti aiemmin Jyväskylän Katulähetyksessä hänen ollessa vielä ministeriön tarkastaja. Takalaittomassa asumisen, olemisen ja tekemisen yhteisössä kierroksen jälkeen hän sanoi: "Tässä teidän portaittaisen asumisen mallissa ei ole kuin yksi vika. Se on niin täydellinen, ettei siitä kukaan halua pois." Ja näinhän se oli. Jälkeenpäin pohdin, että jos tarkoitus on poistaa asunnottomuus pysyvästi, niin minne silloin pitäisi omasta kodista edes haluta muuttaa? Työntekijät voivat lopettaa asumissuhteen ainoastaan, jos heillä oli osoittaa asunnon tarvitsijalle uusi osoite mihin petinsä ja kotinsa tehdä.

Vastaavasti Paavo Voitilainen sanoi Sininauhasäätiölle, että toki Helsinki voi ostaa päihteettömän asumisenkin palveluja, jos huolehditte asukkaasta myös päihtyneenä. Tähän haasteeseen, Jyväskylässä testattuun malliin tartuimme ja teimme kaksi satapaikkaista, päihteellisen asumisen yhteisöä, Ruusulankadun Kujankatin sekä Mäkelänkadun Pessi ja Illusian.

Seuraavana vuorossa oli päihteettömän asumisen yhteisö Helsinkiin. Paikkakin oli katsottu ja visioitu, mutta Jan Vapaavuoren lailla sydämeni ei halunnut jatkaa ennenaikaiseen hautaan vievällä tiellä. Eivätkä syystä tai monesta työtäni jatkamaan tulleet sikariportaat saaneet hanketta elämään eikä satamaan. Joten elämänmuutosta tukeva kokonaisuus jäi toteutumatta.

Mutta kaikista ei ole kerrostalossa eläjiksi, sillä siellä on naapureillakin oikeutensa. Joten kaivoimme naftaliinista myös entisaikojen mummon mökit, joissa on tarvittaessa ympärillä tilaa pitää kotiaan vaikka juoppokämppänä. Teimme yhteistyössä Järvenpään Mestariasuntojen ja Samaria kanssa Merikonttikodin malliksi, jonka esittelimme Hyvinkään asuntomessuilla yii 10 vuotta sitten.

Konttikotienkin valmistamiseen olimme hankkineet vaihtoehtoisen ammattikoulu Sovinnon teollisuushalleineen, jossa toiminnanjohtaja/rehtori Päivi Strandénin johtamana ja kanssa oli tarkoitus todella aidosti poistaa asunnottomuus ja aloittaa työ Helsingistä. Päiviksen uusia tuulia halkovan kananlennon ampui alas jälkeeni tullut Sovinnon hallituksen uusi puheenjohtaja. 

Kun näyttelin Merikonttikotimme kuvia asunnon tarvitsijoille, jokainen oli halukas asumaan niissä. Vaikka sivummallakin, jos joukkoliikenne kulkee ja varsinkin, jos kotikunta kustantaa kuukaisilipun tai vastavan niin sanotusti ihmisten ilmoille. 

Neljän viisaan miehen ryhmä sai paljon hyvää aikaan, koska se sai paljon julkisuutta ja sillä oli valtaa, vaikkei sillä ollutkaan omia ideoita. Vaan se kuori ja litki suihinsa muiden kaatamia kermoja koti- ja kodittomien kissojen lautasilta.

Asunnottomien kova ydin jäi edelleen kodittomaksi, joka on kyllä yhä poistettavissa, sanoo kuvan merikonteista tehdyssä vaarin mökissä asuva Jormas. Ehkä samaa mieltä on mummon mökissään ennenaikaisesti asuva Päiviskin.

Kyllä minä niin mieleni välillä pahoitan

Kun joku asia jää hiertämään mieltäni eikä mene maaliin, vaikka olen tehnyt kaiken oikein, palauttaa se mieleen myös menneisyyden vastamäkiä. Sellainen hetki oli eilen, kun muistelin vuosia sitten istumistani Tuusulan Hyrylän kauppakeskuksen käytävällä, josta valtaosaa hallitsee S-Market. Mutta sisäkäytävän varrella on monta muutakin liikettä kukkakaupasta pesulaan, Alkosta R-Kioskiin ja lahjatavaroista lemmikkitarvikeliike Musti ja Mirriin. Sinne olin menossa osaomistuskoira Niilon kanssa, kun toivottivat oikein ikkunassakin tervetuoa lemmikin kanssa.

Istahdin käytävän penkille hengähtämään ja Niilo viereen lattialle lämmittämään lumessa kylmettyneitä tassujaan, kun S-myymälästä ulos käytävälle ryntäsi terhakka myyjä kiukkua tulvillaan: "Pois, pois siitä, ei siinä saa istua koiran kanssa!" Tähän minä: "Kuinka niin, enhän ole edes tulossa kauppaasi?" Siitä huolimatta, jatkoi hän, ulos koirinesi tai seuraavana tulee vartijat. Kuten tulivatkin vyöt täynnä viestintä- ja väkivallan ehkäisyvälineitä: "Jos et lähde koirinesi, talutamme sinut ulos tai tulee poliisit." Tähän minä, että jos ryhdytte taluttamaan tulee tosiaan poliisit ja kävelin ilman saattoapua ulos. Se ei ole koskaan selvinnyt mitä kautta tervetulleiksi toivotetut lemmikit kulkevat Musti ja Mirriin.

Itse en mennyt sen jälkeen yhteenkään S-kauppaan kahteen vuoteen. Kunnes huomasin samaan ryhmään kuuluvan hotelliketjun toivottavan tervetuliaispaketteineen lemmikit tervetulleiksi yöpymään. Annoin pienasiakasta tölvineelle kauppakeskuksen käytävän valtiattarelle anteeksi.

Tasan eivät käy lemmikkien olo- eikä kulkuoikeudet, ajattelin ollessani Niilon kanssa syömässä Keravalla ravintola Onnellisessa kanassa, jossa koirille oli oma ruokalistakin. Palvelu oli samaa luokkaa kuin toisen kuvan, Murren ja Mirrin elintarvikekaupassa.

Mutta mikä sitten mieleni tällä kertaa pahoitti? Vaikka O-A oleskeluviisumin hankkimisessa on melkoisesti työtä ja vaivaa rikosrekisteriotteineen, lääkärintodistuksineen, varallisuuselvityksineen ja notaarin vahvistuksineen, on se lasten leikkiä sen rinnalla kuinka saisin lähes kymmenen eri lääkereseptiä uusittua puolen vuoden reissulle.

Vaikka olen ollut sydän- ja verisuonitautineni sydäninfarkteineen ja leikkauksineen kuoleman portilla Meilahden teho-osastolla, niin niin hyvin olen vaivoineni ammattilaisten mielestä toipunut, etten enää hevin lääkärin puheille pääse. Kun lukuisten eri tavoin lähetettyjen viestien jälkeen sain viimein varmistettu, että reseptien uusimispyynnöissä varmasti lukee "tarvitsee matkan vuoksi kuuden kuukauden lääkkeet", uusii lääkäri yhden resepteistä kolmeksi kuukaudeksi 🤬. Joten tänään on aloitettava koko rumba ties kuinka monennen kerran jälleen alusta. Tällä hetkellä tämänkertaisia reseptejäni on nyt uusittu neljässä tai viidessä eri osassa. 

Tänään on nimeni päivä

1700-luvulla elänyt kansanperinteiden keräilijä kertoi kalevanpoikien olleen Kalewa-nimisen jättiläisen 12 vahvaa poikaa, jotka rakensivat linnoja eripuolille Suomea. Nimeltä Ganander mainitsee kuusi sekä myös heidän asuinpaikkakuntansa: Hiisi (Paltamo), Ilmarinen (Häme), Wäinämöinen (Suomi), Liekiöinen (Savo), Soini (Liminka) ja Kihawanskoinen. Myös muita luetteloita Kalevanpojista ja nimistä, kuten Kullervo, ovat varhaiset kansanperinteen kerääjät merkinneet muistiin tai luoneet. Erään väitteen mukaan Kalevan kahdestatoista pojasta syntyi kaksitoista eläinradan tähtikuviota.

Soini on suomalaisessa mytologiassa siis yksi Kalevan 12 pojasta. Soinin lisänimi oli Kalkki. Kristfried Ganander kertoo Mythologia Fennicassa hänen olleen veijari syntymästään lähtien. Soini myytiin Karjalaan Köyrötyinen -nimiselle sepälle joka laittoi pojan töihin. Vanhoissa runoissa kerrotaan Soinin lapsenpiikana ollessaan tappaneen lapsen sekä paimenena kutsuneensa karhut ja sudet syömään karjalauman. Ja lopulta yllyttäneen karhun repimään emäntänsä reiden kostoksi tämän leipomasta leivästä, jonka sisään tämä oli pannut kiven.

Tietysti voisi ja kai pitäisikin sanoa, että tänään on Soinin nimipäivä, joka on sukunimeni. Sen kunniaksi liehuu Jokilaakson juhlapaikalla sukuni pöytäviiri ja palaa rautalyhdyn sisällä pieni kynttilä. 

Mutta olivatko Kalevalan Kullervo, Oikarinen ja muut Kalevan poikien etu-, suku- vai ainoita nimiä? Ainakin ne olivat nimiä, joilla heitä tarustossa kutsuttiin. Mutta vaikken tänään juhlistaisi Soininpäivää, olisi se kuitenkin juhlapäiväni. Sillä tänään on myös Veinin ja epävirallisesti Veinon päivä. Joka on isältäni peritty yksi etunimistäni Juhanin ja, Jorman lisäksi. Olenkin hyvilläni, että poikani Marko on ottanut Veinon aikuisena yhdeksi nimekseen. 

Soini on myös muunnos ruotsalaisesta nimestä Sven, joka merkitsee poikaa ja nuorukaista. Nimi on tunnettu jo keskiajalla. Saman nimen mukaelma on Veini. Nimi esiintyi Kansanvalistusseuran kalenterissa 1882 ja suomalaiseen almanakkaan se pääsi 1908 päivälle 27. maaliskuuta.

Syntymävuodestani 1950 Soinin nimipäivä on ollut nykyisellä päivällään, 21. elokuuta. Vuoden 2019 loppuun mennessä Digi- ja väestötietoviraston tietojen mukaan nimen on saanut 1 408 miestä sekä noin 140 naista. Soini on siis myös naisen nimi, joka oli varsin suosittu 20-luvun Suomessa kansallistunnon ollessa voimissaan.

Ennen Soinia oli sukuni isän puolelta Kentta ja sitä ennen Hä(e)llström. Perimätieto kertoo, että iso- tai isoisoisäni olisi ottanut Soinin käyttöön talosta jossa asui, koska kylällä oli niin paljon Kenttia. Peräti Kentakyläkin.

Sattumaa tai jotain muuta, mutta Kalevala liittyy jollakin, ehkä mystiselläkin tavalla sukuuni myös äitini puolelta. Sillä Kalevan yksi muoto on Kalevi, joka oli äitini veljen, siis enoni kutsumanimi. Ehkä pikkuveljeni on saanut sen sieltä perintönä toiseksi etunimekseen. Joten tänään onnea kaikille Soineille, Veinoille ja Vein(e)ille.

Suomikotini viihdekeskus

Aamulla ennen kuutta oli Jokilaakson ulkolämpötila seitsemisen astetta. Viileät yöt viilentävät myös Tuusulanjoen, Jokilampien ja Purolammen vesiä. Pian ei minusta ole enää lampien selällä, ulpukoiden pienten lehtinippujen kiertäjäksi. Joten siirryn syksyiseen ja keväiseen tapaan takaisin pulahtelijoiden heimoon.

Oikeastaan vasta tänä kesänä oivalsin niiden kiertämisen uimalla. Yöuimistakin kerran, pari kesässä, välillä useamminkin olen harrastanut. Yön syleilyssä luonto on jollakin lailla ainutlaatuisimmillaan. Viime yönä käydessäni metsäwc:ssä ihmettelin myös mistä tulee niin paljon valoa. Kunnes muistin, että on superkuun aika. Luin, että Saturnuksen renkaatkin olisi voinut ehkä nähdä.

Tänään koittaa toivon mukaan uusi aika, kun liki 10 vuotta vuotta vanha televisio sanoi sopimuksen irti, ja päätin hankkia uuden, 50-tuumaisen kiinalaisen TCL:n Gigantista nuoren myyjän suosittelemana. Sosiaalisen median lisäksi vietän nimittäin laadukasta vapaa-aikaa TV:n parissa.

Katson etupäässä ulkomaalaisia sarjoja ja elokuvia sekä huippuyleisurheilua. Sitä kaikkes tulee kotiini useampaakin ilmatietä. Paras kuvanlaatu on tähän saakka ollut harava-antennin kautta, jonka toimivuutta tosin on vuosi vuodelta enemmän häirinnyt oheisen kuvan kasvava, olisiko raitapuu tai -pensas. Ehkä onkin eräänä päivänä ryhdyttävä metsuriksi.

Sähkötolpan viereisessä pylväässä on lautasantenni, jonka kautta kotiini on ohjelmaa lähettänyt maailmalta muun muassa Canal.

Sitten pylväässä on Elisan nettisignaalin antenni ja Merikonttikotini sisällä vielä vahvistin, sillä langaton lähetys ei kunnolla kontin teräspintaa läpäise. Sen kautta olen kuitenkin seurannut etupäässä Netflixiä ja Ylen Areenaa. Mutta ei tässä vielä kaikki. Illalla ja yölläkin luen vuoteessa sähkökirjaa tai jotain muuta, sekä katselen kämmenen kokoisella laitteella MTV Katsomosta sarjoja ja elokuvia. Siihen on kytketty Bluetooth-kaiuttimet, joilla kuuntelen myös podcasteja sekä musiikkia ympäri maailmaa.

Tänään siis tulee asennusfirma uuden television kanssa laittamaan viihdekeskukseni kameravalvontoineen uuteen uskoon. Niiden neljän kameran tallentavaa livekuvaa seuraan jokaisessa maailman kolkassa missä milloinkin olen.

Sen avulla jäivät kiinni omaisuuttani varastaneet rosvot, joiden päätymistä tuomiolle olen odotellut kolmisen vuotta. Juttu taitaa maata ja pölyttyä yleisen syyttäjän pydällä. Minä taas pohdin miten asiaa liikautan, vai enkö mitenkään. Ainakin kuulustelumateriaalista saisin oivia blogeja. Silloin pitäisi ehkä selvittää ensin miltä osin voin tehdä asiasta julkista joutumatta itse tuomituksi 👮. 

Ripaus sosiaalista mediaa

Olen melkoisen aktiivinen sosiaalisen median käyttäjä, ehkä monipuolinenkin. Eniten aikaa yhden asian kimpussa taidan käyttää kirjoittaessani päiväkirjanomaisia blogejani kämmenenkokoisella älylaitteella. Laitteen pieni koko tuo mukanaan myös pienen näppäimistön, josta johtuu kömpelön sormen tekemät kirjoitusvirheet. Niitä jää, vaikka kirjoitan vain yhdellä sormella ja oikoluen tekstin muutamaan kertaan korjaillen. 

Pääosin kuvitan teksit ottamillani kuvilla, joita julkaisen myös Googlessa, eniten sen karttapalveluissa. Siitä on keinoälyn, robotin tai vastaavan antama kuvan palaute. Itselleni se on iso määrä. Vastaavia tulee myös paikoista, joissa olen käynyt yrityksiltä itseltään, mutta myös Google automaatit niitä antavat. Arvostelujani on luettu miljoona kertaa ja saman verran on blogeissani lukukertoja.

Tästä kaikesta olen otettu ja vähän ylpeäkin. Ylivoimaisesti eniten kuitenkin arvostan lukijoiden omia palautteita. Tuntuukin siltä, että kun saan raavittua jotain sielustani ja sydämestäni jaettavaksi myös muille, liikauttaa se jotain joskus lukijankin sisällä. Vaikka aina löytyy myös niitä, jotka ovat valmiita nitistämään minut tai laittamaan vähintään samaan häkkiin ruokkimieni kulkijakoirien kanssa. Siis niiden, joilla ei ole ihmiskotia. Toisaalta juuri nämä kommentit taitavat viestiä melkoisesta myllerryksestä lukijan sisällä. 

Mutta alle kopiomani palautteet ilman nimiä liikuttavat minua eniten, joten aito ja iso kiitos niistä:

"Kiitos Jorma avoimuudestasi, viattomuudestasi, epätäydellisyydestäsi ja näistä moninaisista ajatuksistasi! ITSEPALJASTUKSESI sekä lohduttavat että rohkaisevat minuakin elämään omilla eväilläni tätä epätäydellistä elämää. Meidän parisuhteessa tuli eilen virallinen aika, 50 vuotta täyteen! Siihenkin on mahtunut paljon epätäydellisyyttä ja suorittamista, iloa ja suruja ja iloa sekä huolta jälkikasvusta! Näillä mennään - ARMON VARAAN". 

"Tykkäsin taas lukea kirjoitelmasi, olemme kaikki ainutlaatuisia. Hyvä teksti ja pureskelemisen arvoinen. Me olemme kaikki tosiaan ainutlaatuisia, joskin jokainen meistä on "maalattu" erilaisin luonnevivahtein. Toiset meistä kaipaa kyllä syliä, halia ja hellyyttä enemmän, kuin ehkä se "vieruskaveri". Toinen pähkäilee järjen ja hyvän laskelmoinnin turvin. Olemme siis hyvin värikkäisiä ja monivivahteisia ihmisiä, mutta vuorollaan tunnemme yksinäisyyttä, pätemättömyyttä ja huonommuutta toinen vahvemmin kuin toinen. Joskus emme halua ymmärtää edes ystävää tai kaveria vaan ihmetellen sanomme sille, että mikä kumma sinunkin vaivaa...? Vaikeuksia löytyy ja emme aina tahdo välittää/huomata toista. Ei ole noloa olla oma itsensä eikä hävetä olemustaan tai ajatuksiaan. Monesti pienetkin lauseet avaavat solmuja ,kuin saisi sipulin kuoriutua. Sylikin olisi paikallaan. Sylissä kun unohtuu oma olemus tai nyrpeä ilme kasvoilla. Erilaisuus on myös tietynlainen rikkaus. Hyvä kirjoitus, mutta siitä löytyi pieni katkeruus ja toisten kokema oma huononmuus. Pahamielen siemen. 🥰🌹🌹💞💕.  Korjaus: Totta Jormas! Ei katkeruus vaan haikeus. Kirjoitin ajatukseni väärin. Haikeus on vahvaa ja puhuttelevaa. Miten monesti sitä kokeekaan haikeutta.🥰♥️♥️🍀🍀."

"Kahteen kertaan luin. Kyllä tästä Jormaksen tunnistaa. Kiitos! Minua kerran yksi ihminen sanoi viisaaksi, kun ymmärsin mitä hän puhui. Totuus kyllä oli, että en yhtään ymmärtänyt osasin vain olla hiljaa. Nyt uskon ainakin jotain ymmärtäneeni, mutta en silti pidä itseäni tyhmänä."

Olemme kaikki ainutlaatuisia...

Pienen ajan oli livekaverinani Mertsi Lanki, jonka tapasin Ukrainassakin joku vuosi sitten ajaessamme Kinnusen Hannun kanssa läpi Moldovan ja Transnistrian Odessaan juomaan alkoholittomat oluet ja uimaan Mustassameressä. Hannu ajoi mennen tullen 1000 kilometriä päivässä eli 6000 kilometriä ja kuusi päivää. Oli meillä oikeasti seudulle asiaakin, joista yksi oli, kun menimme katsomaan kuinka maassa tehdään konttitehtaalla merikontteja. Olisivat tehneet minullekin uuden tai sata vaikka konttikodeiksi asti. 

Tänä aamuna Facebook toi muiston kotiini päivälleen 13 vuoden takaa. Silloin Mertsi kirjoitti sivuilleen: "Intiaani keskusteli lapsenlapsensa kanssa. Hän sanoi: Kaikissa meissä asuu kaksi taistelevaa sutta. Toinen niistä on paha. Se on viha, pelko, kateus, mustasukkaisuus, suru, ylimielisyys, itsesääli ja valhe. Toinen niistä on hyvä. Se on rakkaus, ilo, rauha, toivo, tyyneys, nöyryys, hyväntahtoisuus, empatia, totuus ja luottamus. Kumpi susi voittaa, kysyi lapsi? Se, jota ruokit, vastasi vanhus."

Kuinka oikein se onkaan sanottu, ajattelin eilen, kun televisioni katsoi yhteistyösopimuksen päättyneeksi ja pimeni lähes täysin. Vain reippaan viiden sentin harmaa pallo tai mikä lie jäi kuvaruudun oikeaan alakulmaan.

Illan tullen ja vähän pitkin yötäkin mietin mitä ajanvietelaitteestani katson? Uutisten lisäksi erilaisia suomenkielen tekstityksellä olevia sarjoja ja elokuvia, sillä alati huononeva kuuloni vie nautinnon vastaavista kotimaaksi puhutuista.

Jotkut sarjat ovat niin mieleeni, että elän vahvasti mukana usein alkuillasta parin tunnin molemmin puolin. Ehkä minäkin ruokin sisälläni asuvaa sutta tai molempia intiaanivanhuksen tarkoittamalla tavalla. En kylläkään ole mielikuvitusmaailmaan tarvinnut televisiota, sillä jo ennen sitä olin sarjakuvalehtien revorverisankari tai intiaaniheimon soturi. Oma heimo ja leirikin meillä oli majoineen läheisessä koivikossa. "Ugh, olen puhunut", toistelimme toisillemme.

Nyt vanhana pieruna on helppo ymmärtää lasta, joka ei löydä paikkaansa. Mutta mistä apu, kun ei koe kuuluvansa minnekään ja on mielestään olemattoman itsetuntonsa kanssa liian toisenlainen nolla ja mitättömyys? Vain television väkivaltaviihteen ja tietokonepelien maailmassa kokee olevansa jotain tai peräti hallitsija. 

Sanokoot muut mitä tahansa tai olkoot hiljaa, ymmärtämättään lapsi ja nuori ruokkii sisällään pahaa sutta, josta ei hyvää seuraa. Hän voi kokea olevansa koulu- tai muu kiusattu silloinkin, kun ei sitä ole. Ehkä jokaisen malja täyttyy joskus, mutta kaikista ei tule surmaajia. Oleellista on mitä tapahtuu maljan täytyttyä yli äyräiden.

Miksi minä ja muut ammuimme jousipyssyillämme, ritsoillamme ja ilmakivääreillä lintuja ja muitakin eläimiä? Entä miksi lapset huvittelevat nyppimällä hyönteisiltä siivet tai laittamalla ne kannelliseen lasipurkkiin kuolemaan tukehtumalla tai nälkään? Vaikken ihmisten kauppaamaan helvettiin uskokaan, uskon maailmassa olevan hyvyyttä ja pahuutta, jotka eivät ole ihmisestä itsestään lähtöisin.

Itse selvisin lättänenäisenä, kapiaisen kakarana, jolle rehtori piti puhuttelun ja sanoi minun olevan oikea koulun mätämuna ja kuuluisampi kuin yksikään opettaja. Koulupäivän päätyttyä hän kävi vielä kotonanikin kysymässä vanhemmiltani voisinko lopettaa koulunkäynnin tai mennä jatkamaan sitä jonnekin muualle? 

En tiedä mitä kanssani olisi pitänyt tehdä, sillä rehtorin sanomiset löivät lisää lyttyyn ja kasvattivat mainettani väärällä tiellä. Todellisuudessa olin vain pieni, onneton poika vailla paikkaa elämässä. Olin hyvä ja onnistunut vain nukkuessa ja myöhemmin humalassa. 

Mutta jokaisessa elämän kolikossa on ainakin kaksi puolta. Nykyisin ajattelen, että alkoholi oli pelastukseni, jonka avulla opin viipaloimaan maailmani niin pieniksi palasiksi, että jaksoin taivaltaa tietäni kohti aikuisuutta. Jos itsensä etsimisessä päihteiden avulla olisi parempi onnistumisprosentti, suosittelisin sitä muillekin.

Nyt olen kohdannut todellisuuteni kristallinkirkkaana yli 40 vuotta muuttamatta sitä minkään avulla keinotekoisesti muuksi edes hetkeksi. Edelleen olen itseni kanssa välillä kovin yksin ja koen, että syvimpiä tuntojani ei kukaan ole koskaan ymmärtänyt. Ehkä niin on tarkoitettukin, sillä jos muut ymmärtäisivät, olisin kuten toiset. Sitäkään en tahdo, sillä olen onnellinen tällaisena ja kiitollinen kaikesta eletystä ja koetusta.

Olen henkinen itsensäpaljastaja

Henkisyys tarkoittaa erilaisia asioita eri ihmisille, mutta yleisesti ottaen se viittaa henkilökohtaiseen tapaan käsitellä elämän kysymyksiä ja elämän eteen tuomia haasteita. Minulle se on sisäistä rikkautta, joskus sisäistä kauneuttakin. Jotain aineetonta ja ajatonta hyvää, jolloin taskut ovat täydet, vaikkei niissä olisi ropoakaan.

Tavoittelen alati henkistä vaurautta, joka kumpuaa sydämestä, elämänkokemuksesta ja kaiken kauniin, joskus rumankin huomaamisesta. Se on rikkautta, jonka kurssi ei laske ja joka ei mätäne maan uumenissa maallisen majani kanssa eikä nouse savuna taivaalle. Sen vien sielussani jonnekin uuteen todellisuuteen, ikuisuuteen, josta en tiedä mitään. Matkalippuna taivaanrannan ylisille tai sateenkaaren tuolle puolen on vain toivo sekä alati haparoivana uskoni.

Joku sanoi tai luin kauan sitten, että ihmiset haavoittavat ja yrittävän satuttaa eniten asioilla, jotka olettavat tai tietävät toisten tahtovan salata. Arkisia sukulaisia sille ovat pahansuopaisuus sekä juoruilu. Oikeastaan voin hyväksyä itsestäni kaikki muut luonteeni kuvaukset, mutten sitä, jos joku sanoo hallitsevan voimavarani olevan ilkeys.

Mutta täysin vapaa tympeistä piirteistä en ole, sillä löydän kateuden siemenistä ja omasta tai ystäväni kokemasta vääryydestä pulppuavan aidon kostonhalun tai vähintään vahingonilon. Vaikken olekaan pitkävihainen, olen joissakin asioissa äärettömän pitkämuistinen ja sopivan tilaisuuden tullen saatan vuosikymmentenkin jälkeen maksaa potut pottuina uusien lisäperunoiden kanssa.

Joka tapauksessa, kun olen joltakin sydämeni sulkenut, ilman tyydyttävää selitystä hän ei enää sisältäni hevin sijaa saa. Vaan jää veräjän ulkopuolelle, kuten Ontuva Eriksson taivaan portille. Vaikka koen omaavani anteeksiantavaisen mielen, on kaiken kattava anteeksianto monen avaimen tai numeroyhdistelmälukon takana. Toisaalta, jos joskus olen aidosti jotain rakastanut, hän saa ikuisesti kaiken anteeksi, vaikkei koskaan ymmärtäisi tehneensä väärin, loukanneensa tai tahtoisi pyytää anteeksi.

Tällainen minä olen. Henkinen itsensäpaljastaja, joka hölötän ja kirjoitan tuhansissa blogeissani lähes kaikki asiani pitkin kylänraitteja ja nettimaailmaa ilman kuulijoita tai lukijoitakin. Vaikken paljon palautetta saakaan, saan sitä ehkä eniten rosoisesta ja avoimesta tavasta kertoa mitä minulle on tapahtunut ja miten olen elämäni kokenut. Ehkä vain naimiset ja naimattomuudet sekä märät unet ovat kertomatta.

Vaikka toisin toivon, on olemassa ihmisiä, jotka ovat jääneet omien pahoinvointiensa vangeiksi eivätkä enää osaa elää loukkaamatta muita, ventovieraitakin. Sen olen saanut huomata kertoessani suurimmista pettymyksistäni. Parisuhde-eroista ja siitä, etten ollutkaan Filippiineillä nimeäni kantavan Little Jorma Goza Soinin biologinen isä.