Palanen Suomen peruskalliota

Tämän blogin kirjoittamiseen täytyi penkoa useampiakin tietolähteitä, sillä päätin kirjoittaa tarinan peruskalliostamme, sen synnystä, iästä ja mitä se merkitsee ylipäätään elämälle maapallolla. Halusin kirjoittaa myös kahdesta graniittikiven palasta, joilla on hienot ja arvokkaat paikat sekä uudet tehtävät. Kun rouhea, paikallinen peruskallion murikka on nyt saanut kylkeensä merkityksellisen nimikyltin ja viereen runsaasti kukkivan kanervan, kokonaisuudesta on syntynyt tunnelmallinen ja persoonallinen yksityiskohta terassille. Luonnonkivi ja syksyinen calluna sopivat yhteen upeasti. 

Pieni kivi on tullut Jokilaaksoon kuorma-auton lavalla Senkkerin kiviainestehtaalta ja suurempi samasta paikasta kuormaajan kauhassa. Siinä missä kivenlohkareiden lohkominen ja muotoilu tapahtui niiden ikään nähden vasta äskettäin, itse graniittiaineksella on takanaan varsin kunnioitettava historia. Suomen kallioperän graniitit ovat pääosin niin sanottua peruskalliota, jonka ikä on tyypillisesti noin 1,8–2,7 miljardia vuotta. Kyseinen kivi on syntynyt muinaisten vuoristojen juurilla syvällä maankuoren sisällä, jossa magmat ovat aikanaan kiteytyneet hitaasti kiinteäksi kiveksi.

Matka on ollut pitkä. Jääkaudet ja viimeisenä nykyinen kivenlouhinta ovat tuoneet miljardeja vuosia vanhan maapallon syvyyksien historian päivänvaloon ja lopulta pihapiiriin kantamaan nimikylttejä. Melkoiset aikamatkailijat ovat päässeet uuteen ja huomattavasti edeltäjiään viihtyisempään tehtävään. Peruskallio on ikuinen kumppanimme ja hiljainen elämän mahdollistaja. Maapallo on tarina tulesta, ajasta ja hämmästyttävästä sitkeydestä. Kun katsomme ympärillemme, astumme tukevasti maaperälle, jonka perusta on luotu miljardeja vuosia ennen ensimmäistäkään elävää solua. Suomalainen maisema, sileät kalliot ja jylhät vaarat ovat konkreettisia palasia jostain käsittämättömän vanhasta.

​Kaikki sai alkunsa yli 4,5 miljardia vuotta sitten, kun nuori maapallo oli sulaa magmaa. Vuosimiljoonien kuluessa maapallon pinta alkoi jäähtyä ja kovettua kuoreksi. Fennoskandian kilpi, jolla mekin asumme, kuuluukin maailman vanhimpiin geologisiin muodostumiin. Valtavat mannerlaatat liikkuivat, törmäsivät yhteen ja poimuttuivat vuoristoiksi. Muinaiset tulivuoripurkaukset sylkivät sulaa kiveä maan uumenista, ja syvällä kuoren alla valtava kuumuus sekä paine sulattivat sekä muokkasivat kiviainesta uudelleen. Tätä kivien kiertokulkua on jatkunut lähes ikuisuuden. Tulivuorten laavat muuttuivat graniitiksi ja gneissiksi, koviksi kivilajeiksi, jotka muodostavat maapallon mannerjalustan todellisen selkärangan.

Molemmilla Jokilaakson kivillä on käsittämätön ikä ja miljardien vuosien hiljaisuus. Ihmisen elämä onkin vain ohikiitävä häivähdys maapallon historiassa. Kun kosketamme paljasta kalliota, kosketamme kirjaimellisesti syvää aikaa. Suuri osa suomalaisesta peruskalliosta on syntynyt hyvin kauan sitten niin sanotulla prekambrikaudella.

​Ajatelkaamme tuokio lukua miljardi vuotta tai useampi. Siihen mahtuu mannerlaattojen vaelluksia, muinaisten supermanner-jaksojen syntyjä ja hajoamisia sekä valtavia jääkausia, jotka hioivat kalliopintoja sileiksi kuin veistokset. Se, mikä näyttää meistä ikuiselta ja muuttumattomalta, on itse asiassa hitaan, jatkuvan muutoksen tulos. Ilman peruskalliota maapallo olisi aivan toisenlainen paikka – eikä elämää sellaisena kuin sen tunnemme, olisi olemassa. Peruskallio tekee elämästä mahdollista monella eri tavalla.

Hiljalleen, vuosituhansien ja miljoonien kuluessa tuuli, vesi ja kasvillisuus rapauttavat kalliota. Tästä hienontuneesta kiviaineksesta syntyy elävä maaperä, josta kasvit saavat tarvitsemansa mineraalit ja ravinteet. Kallion halkeamat ja maaperän kerrokset toimivat luonnon omina suodattimina. Ne keräävät, puhdistavat ja varastoivat pohjavettä, joka on kaiken elollisen elinehto. Peruskallio toimii maapallon massiivisena tukirankana, joka pitää mantereet paikoillaan ja tasaa planeettamme sisäisiä voimia.

​Peruskallio onkin hiljainen todistaja, joka ei puhu, mutta muistaa kaiken. Se on nähnyt elämän syntymisen alkumeren syvyyksissä, vihreiden metsien valloituksen ja lopulta ihmisen saapumisen maisemaan. Kun istahdamme kesäpäivänä lämmenneelle kalliolle katsomaan kauas horisonttiin, voimme tuntea olevamme osa jotain paljon suurempaa ja pysyvämpää kuin oma arkemme. Se on meidän maanpäällinen turvamme, joka kestää vuosisadasta toiseen ja kantaa meitä kaikkia.