Tästä aiheesta olen kirjoittanut aiemminkin blogin, mutten löydä sitä nyt tai enää. Joten kirjoitan uudestaan vähintään itselleni muistoksi. Aikaa on kulunut ehkä neljännesvuosisata, kun silloinen presidenttimme myönsi minulle Valkoisen Ruusun (SVR) ritarikunnan 1. luokan mitali kultaristein. Se on arvostettu suomalainen kunniamerkki, jonka nauha on sininen ja mitalin Yrjön ristin sakaroiden väleissä kultaiset ristit. Jyväskylän maakauskunnan päälliköt puhuivat yleviä sitä antaessaan, josta en edes oikein tunnistanut itseäni. Vaan ajattelin, että sain ansiomitalin siksi, että minulla oli kavereita oikeilla paikoilla. Samoilla ansioilla tai suhtella sain mielestäni reservin korpraalin sotilasarvonkin. Mitalia kannan ilman sinistä nauhaa nahkaliiveissäni, jotka on tehnyt iäkäs, thaimaalainen nainen. Asuessaan pienessä yhden hengen ompelimossaan kanojen, kissojen ja koiransa kanssa.
Jonkun aikaa sen jälkeen minua otti hihasta jossakin mutkassa lapsuuden ja nykyisyyden ystäväni, joka ei kaipaa julkisuutta, sanoen: "Mielestäni sinulle pitäisi myöntää sosiaalineuvoksen arvo tekemästäsi työstä lautapuolen kulkijoiden hyväksi". Tälle utopialle naurahdin: "Kiitos vaan kauniista sanoistasi, mutta pressa on hiljattain myöntänyt minulle tunnustuksen, josta tulee viiden vuoden karenssi." Tähän hän: "Että okei, mutta viisi vuotta on lyhyt aika."
Siihen asia jäi. Mutta aika kului ja päivälleen viiden vuoden kuluttua ystäväni soitti sanoen: "Terve Jorma, asiasi on esillä, joten suostutko?" Putosin kärryltä ja hän jatkoi: "Että haetaan sinulle sosiaalineuvoksen arvoa." Suostuin ja taas kului aikaa ainakin seuraavaan talveen, kun kävelin pakkasaamuna sunnuntaina Päiviksen Pitkäniemessä postilaatikolle enemmän kuin kilometrin ja takaisin. Sillä matkalla Sininauhaliiton toiminnanjohtaja Jorma Niemelä soitti: "Onneksi olkoon Kaima, sinulle on myönnetty sosiaalineuvoksen arvo." Tänään siitä on kulunut päivälleen 19 vuotta.
Alussa häpesin tunnustusta yhtä paljon kuin Kirkon taskukalenteria, jonka tekstin päälle liimasin tarran: "Selvänä olet symppis". Kumpikaan ei istunut minun, kouluja käymättömän habitukseen kuin vasta vuosien kuluttua. Itsetunnon hieman eheydyttyä ja kun oivalsin, että neuvoksen arvoa ei taida saada kouluja käymällä. Tänään katson liiveissäni mitalia kuvan oikeassa alanurkassa ja kehystämääni presidentin avointa kirjettä ja annan ajatusteni mennä yli 20 vuoden taakse. Koen syvää kiitollisuutta jokaisesta eletystä päivästä. Ovat ne sitten maustettu raittiudella tai päihteillä, olen tarvinnut niistä jokaisen. Löytääkseni omituisuuteni keskeltä tavallisena päälliäisenä olemisen armolahjan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti