Vapaaehtoistyöni monet mutkat ja rakkaat, välillä kipeätkin muistot

Vuonna 1980 perustettiin Äijälän vammaisten tuki ry edistämään vammaisten henkilöiden sopeutumista ympäröivään yhteiskuntaan. Vuonna 2019 yhdistyksen nimi muutettiin Äijälän Talon Elo ry:ksi. Itsekin olin toiminnassa monellakin tavalla mukana, sillä isossa maalaistalossa oli töissä tekemäni päihdetyön kautta "alan miehiä". Yksi heistä oli jo vuosia sitten kuollut ikäiseni, Kultahampaaksikin kutsuttu Kyllikinpoika. Ja kuten lähes luonnonlaki on, hänellä ja Uudesta- Seelannista vaihto-oppilaaksi tai sen tapaiseksi tulleella Melissa Anselmilla syntyi Äijälässä myrskyisä romanssi.

Viinan lisäksi Kyllikinpojan ongelma oli, että otettuaan miestä väkevämpää, hänellä eivät pysyneet aina nyrkit omissa taskuissa. Siitä osansa sai myös Melissa. Marko ei vielä silloin, 80-luvun alussa, kuulunut Liisan ja minun perheeseen ja otimme Melissan poikamme tulevaan kotiin ja huoneeseen turvaan ja piiloon pahaa, väkivaltaista maailmaa. Tänään on nimipäiväsi. Joten vaikken tiedä oletko olemassa jossain maailman kolkassa ja vaikket lähes satavarmasti tätä koskaan luekaan, oikein paljon onnea sinulle. Sitä toivon elämässäsi olleen ja yhä olevan runsain mitoin. 

Taidamme Päiviksen kanssa olla viimeiset hyväksytyt henkilöjäsenet porvoolaisessa Samaria rf:ssä, joka tekee päihdetyön lisäksi arvokasta vapaaehtoistyötä Ukrainan kansan auttamiseksi. Monesti olen sen vuoksi laittanut sormiani yhteen, vaikken osaa kuin kuvitella sodan kauheuksia. Olen saanut lukea avustusmatkoilla olleista kolareista ja autojen rikkoitumisista sekä muista vastamäistä. Niitä harmitellessa olen ajatellut, että siinäkö kaikki ongelmat, sillä jeesatessani Viron kansaa olivat seuranani myös toisenlaiset vaikeudet.

Keräsimme muun muassa apuvälineitä, kyynär- ja kainalosauvoja, rollaattoreita ja pyörätuoleja Viron suurimpaan, Irun vanhainkotiin, jossa pääskyset lentelivät huoneiden, salien ja käytävien katonrajassa. Sinne ensi kerran mennessämme virolainen yhteistyökumppanimme sanoi, ettei ole hyvä ajatus antaa apuvälineitä omaksi kenellekään, vaan ainoastaan käyttöön. En uskonut. Kun menimme toistamiseen, kymmenestä pyörätuolista vain yksi oli jäljellä. Loput oli vaihdettu rahaan tai viinaan. Olin pitänyt tärkeänä, että avustus on parasta antaa suoraan käyttäjälle. Nyt sain huomata, että se ei aina olekaan niin.

Erään kerran keräsimme Radio Jyväskylän kanssa leluja ja rahaa lasten puuhapaketteihin, joita ostimme muun muassa Tiimarista. Satamassa meitä oli vastassa Viron kristillinen yhdistys, joka sanoi, että emme voi ajaa nyt autolla Latvian rajalla olevaan lastenkotiin. Vaan lasten joululahjat pitää jättää Tallinnan välivarastona toimineeseen autotallin, josta he toimittavat ne myöhemmin lapsille. En hyväksynyt tätä, sillä olin luvannut toimittaa lahjoitukset suoraan lapsille ja sanoin vieväni lelut takaisin Suomeen.

Korvieni ulkopuolella he pitivät neuvottelun, jonka lopputulos oli, että "okei, mutta siinä tapauksessa minun tulee hyväksyä heidän tapansa toimia". Tähän vastasin, että "no problem". Yön pimeydessä matkalla huomasin Jyväskylän Katulähetyksen pikkubussin ikkunasta, kun auto tankattiin kanistereista ja polttoaine maksettiin Punaisen Ristin lääkkeillä. Siinä hetkessä käsitin mikä oli mainittu "heidän tapansa".

Kun pääsimme perille, laitettiin kaikki lahjat pieneen huoneeseen tai oikeastaan varastoon ja kerrottiin, että ne jaetaan jouluaattona lapsille. Siihen oli tyytyminen. Ystävystyin johtajapariskunnan kanssa ja he olivat myös Liisan ja minun vieraana myöhemmin Haapamäen Syrjäntakasen hirsihuvilallamme. Vuosia sen jälkeen tapasin johtajarouvan puolison Viruhotellin yökerhossa hieman maistaneena. Lastenkotityö oli päättynyt ja he olivat siirtyneet Kaubamaja tavaratalon johtajiksi. Osin sumentunein silmin mies kertoi, etteivät lapset saaneet ainuttakaan lelua, vaan henkilökunta myi tai antoi ne kaikki muille.