Ensimmäiset neljä, talven jälkeen silmiini tarttunutta kantaväestöön kuuluvaa kukkaa ovat pihapiirissäni leskenlehti, valkovuokko, kevätlinnunsilmä ja rentukka. Jossain välissä päivänvaloon kurkotti myös sinivuokko ja metsän takana naapurin keltavuokot. Pian on myös oman pihan voikukan aika. Mutta nyt kirjoitan neljästä ensin mainitusta. Luulen, että ainakaan ne kaikki eivät mene öiksi nukkumaan tai edes nupulleen lumpeen tavoin. Saati käänny auringonkukan mukana aurinkoa seuraten.
Leskenlehti taitaa vaatia kasvualustaltaan kaikkein vähiten sillä se saattaa nousta päivänvaloon hiekkatienkin rakosista. Rentukka tarvinnee eniten vettä. Se onkin Jokilaakson purojen kasvi keltaisina kukkineen. Aivan oma lukunsa, kauniine nimineen on kevätlinnunsilmä, joka kasvaa uimapoluillani. Lehtipuuvoittoiset metsiköt ovat monin paikoin valtoimenaan valkovuokkoja enkä osaa kuin ihmetellä ja ihastella, kuinka luonto herää talviuniltaan. Eilen yritin etsiä saisinko kaikki neljä kukkaa joen varrelle samaan kuvaan, mutten onnistunut, joten pyysin kuvausavuksi Geminin keinoälyn. Sehän osaa yhdistellä paljon sellaistakin, johon ei ihminen kykene, vaikka onkin itse vain ihmisen tekele.
Jokilaakso on erilainen luonnonsuojelualue, sillä sillä on ollut tilaa myös lainsuojattomille ja muille maahanmuuttajakasveille. Näin on tulevaisuudessakin, ellei yhteiskunta onnistu laittamaan Elämän tähden yhdistystämme Herran ruodun sijaan ihmisten ruotuun.
Eilen palasi tietoisuuteeni viime kesä, kun sain yhdeltä rouvalta Paijalan hautausmaalla kukintansa kukkineet, roska-astiaan menossa olleet kukan sipulit. Ne toin Jokilaaksoon ja istutin Outokummullemme. Se syntyi aikoinaan, kun kuorimme ja kasasimme maata Matkakodin ja sen katoksen alta. Olikin mukava havaita, että kumpu kelpasi, sillä viikolla huomasin ensimmäisen keltaisen, pienen kukan ja nuput kurkistelevan joutomaan uumenista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti