Senkkerissä sikailtiin

Senkkerin kiviaines- tai pitäisikö sanoa kivenjalostustehtaan perustamisen juuret ovat viidessä Sjöblomin veljeksessä, joilla on myös yksi sisko. Muistelen hänet Anniksi, mutta muistan Jimmynä. Kun sanoilla on mukava leikkiä, voisi sanoa, että kiviainesta on nykyisin kaivettava suurempia määriä, koska pitkässä historiassa Sjöblomien kaivaman kiven laatu on huonontunut, sillä suku tai oikeastaan Charles Hill aloitti kullankaivajana Alaskassa. Siitä ja muustakin voi lukea Seepsula Oy:n historiasta, jonne pääsee klikkaamalla tätä.

Senkkerin kiviainestehdas sijaitsee jättiläisen kivenheiton päässä, Ison tien ja joen toisella puolella Merikonttikodistani ja sen ympärillä olevasta Jokilaakson luonnonsuojelualueesta. Kerran tai pari vuodessa väki tarjoaa kaikille nälkäisille ja miksei nälättömillekin todella maukasta purtavaa. Siellä olen itsekin silloin joka vuosi vakisyöjänä isoine vatsoineni. Ruokateltasta ei tarvitse kenenkään lähteä nälkäisenä takaisin sorvin ääreen tai kuka menee minnekin.

Luulen, että Seepsulan kasvun juuret ovat nykyisen Sulan alueella olleessa suomalaisessa metsässä ja sen jälkeen sorassa vai pitäisikö sanoa hiekassa. Sen jälkeen alueelle on rakentunut ja rakentuu yhä monipuolisempi kaupallinen ja teollinen alue, jolla silloin tällöin asioin itsekin. Jopa hopeanharmaa vanha rouva Avensis käy siellä venäläisomisteisessa Autotoverissa lääkärissä ja vuosihuollossa. Alueen Vesantojen hallissa opettelin yli puolisataa sitten myös nyrkkeilyä. Taisinpa hakea joskus metsän ollessa pystyssä joulukuusenkin, kun isäni kävi kysymässä Sjöblomien Korvenrannan syntymäkodissa isä Valtalta joulukuusen kaatoluvan. Sillä reissulla meni sotajuttujen parissa päivä tai pari. Joka tapauksessa Tuusulassa toimivan kiviainesvalmistaja Seepsulan tarina on edennyt yli vuosisadan maankaivuuperinteestä yhdeksi pääkaupunkiseudun tai peräti valtakunnan merkittävimmistä kiviainestoimittajista.

Vuosikymmenten aikana on ollut mukava luonnon lisäksi seurata synnyinseutuni, eteläisen Tuusulan kehityttymistä yhdeksi merkittävimmistä kasvukeskuksista, vaikka päättäjät eivät aikoinaan ymmärtäneetkään sitä mikä merkitys olisi voinut olla sillä, kun Helsingistä lähtenyt moottoritie päättyi Hyrylään. Nyt ollaan saman äärellä ja sama visiottomuus jatkuu. Siitä oiva esimerkki on Vantaan yhdistävä Kehärata. Sen yksi asema suunniteltiin Ruskeasannalle Tuusulan moottoritien varrelle ja maan alla saattaa olla aseman runkokin. Muistelen Ruut Sjöblomin tehneen sen käyttöönotosta myös vatuustoaloitteen. 

Moni merkittävä hanke on jäänyt ja jää yhä ajan hengessä eläville tuusulalaisille ainoastaan märäksi uneksi. Näin on käymässä Myllykylään suunnitellulle Tallinnatunnelin pääteasemalla ja Etelä-Tuusulan alta kulkevalle Lentoradan Hyrylän asemalle. Samoihin tulevaisuuden visioihin niputan ainutlaatuisen Tuusulanjoen, jonka 11 kilometrin pituus Tuusulan puolella pitäisi ehdottomasti suojella. Tuusulanjoki muuttuu nimittäin Lillåksi (suomeksi Vähäjoki), jonka nimen käyttö alkaa käytännössä siitä kohdasta, kun joki ylittää kuntarajan ja siirtyy Tuusulasta Vantaan puolelle. Heti kun joki virtaa Vantaan puolelle Myllykylän ja Seutulan suunnalle, sen viralliseksi nimeksi muuttuu Vantaan kartoissa ja kaavoituksessa. Nimenmuutos on siis puhtaasti sidoksissa maantieteelliseen rajaan ja alueen historiaan.