Millä sitten varhaisperunani keitän teen sekä millä ja mistä syön?

Tällä kertaa alkukesän ensimmäiset ruotsalaiset perunat hain ja ostin kylän S-Marketista. Se palvelee meitä viimeistä kesää. Tilalle on elokuussa aukeamassa Prisma. Mitä tapahtuu vanhalle kaupparakennukselle jää nähtäväksi, sillä pikkuputiikkien vuokrasopimukset on irtisanottu. Myös tekniikka tulee rakentamisen ja kaupankäynnin lisäksi lähes joka paikkaan, sillä viikolla ostin mainitusta S-kaupasta toiletin mustan pyttyharjan, jonka istutin porakoneeni istukkaan. Sillä pesin sitten perunani Kalle Ikkelältä saamassani pormestariämpärissä. Oiva insinööritason keksintö, jota suosittelen muillekin.

Toisessa kuvassa näkyvä lähdeveden juomalasi on perinteinen venäläinen tai neuvostoliittolainen teenlasipidike eli podstakannik, johon kuuluu usein joko kristallilasi tai perinteinen facet-hiottu lasi. Muistelen kyllä Päiviksen tuoneen sen Virosta latvialaisena. Kun lasia napauttaa kevyesti kynnellä, se soi heleästi ja pitkään. Tavallinen lasi taas antaa vain lyhyen ja kolkon "kop". Kristalli sisältää lyijyä, mikä tekee siitä myös selvästi painavampaa. Kristallilasi taittaa valoa kirkkaammin ja luo sateenkaaren värejä, tavallisen lasin ollessa sameampi. Jos hiotut kuviot tuntuvat sormella kokeiltaessa teräviltä, se on todennäköisesti käsin hiottua kristallia. Jos ne ovat pyöreämmät, kyseessä on usein puristelasi eli "köyhän kristalli". Tämän tyyppiset podstakannikit olivat yleisiä Neuvostoliitossa erityisesti junissa ja kotioloissa. Jos lasi on alkuperäinen ja erittäin kirkas, on hyvin mahdollista, että se on aitoa venäläistä kristallia. 

Kuvassa on myös erikoistyökalu, jota käytetään keittiössä sitrushedelmien ja muiden kuorellisten hedelmien tai vihannesten käsittelyyn. Sitä käytän toisena aterimenani, jonka kärjen piikeillä on mukava metsästää lautaselta herkkukurkun ja kirsikkatomaatit siivuja suuhun. Kyseessä on sitruunankuoren raastin tai niin kutsuttu zester-veitsi. Kapea terä on valmistettu ruostumattomasta teräksestä ja sen päässä on kaareva koukku, jossa on pieniä reikiä tai teriä. Tätä osaa on tarkoitettu käytettävän ohuen kuoren (zestin) irrottamiseen hedelmän pinnalta vahingoittamatta sen karvasta valkoista osaa.

Vaataavasti haarukan matka historian läpi nykyiseen muotoonsa on yllättävän pitkä ja täynnä kulttuurista vastustusta. Haarukoita käytettiin aluksi Bysantin valtakunnassa. Sieltä ne rantautuivat Venetsian kautta Italiaan jo 1000-luvulla, mutta saivat osakseen kovaa vastustusta. Katolinen kirkko jopa kritisoi haarukkaa väittäen, että Jumala loi ihmiselle sormet ruoan syömistä varten ja haarukan käyttö oli loukkaus luojaa kohtaan. Italiassa se kuitenkin vakiinnutti paikkansa pastan syönnissä 1400-luvulle tultaessa. Ennen nelipiikkisiksi vakiintunutta nykyaikaa haarukat valmistettiin raudasta, hopeasta tai messingistä. 

Ruokalautasina käytän kotona kahta, erilaista lautasta (Arabian 24 ja Iittalan Teema). Vaikka tehtaiden omistukset lienevät edelleen tukevasti suomalaisissa käsissä, posliinin valmistus on siirtynyt ulkomaille. Arabian kuuluisa Helsingin keramiikkatehdas sulki ovensa vuonna 2016, ja nykyisin Arabian ja Iittalan posliinituotanto on keskitetty pääasiassa Fiskarsin kumppanitehtaille esimerkiksi Thaimaahan ja Romaniaan.

Äitini painekattilalla ja höyrykattilallani on erittäin läheinen yhteinen historia. Moderni painekattila on suoraa jatkumoa sille kehitystyölle, joka alkoi historian ensimmäisistä höyrykattiloista. Niiden taival ruoanlaitossa ja tekniikassa ulottuu aina 1600-luvulle saakka. Kaiken alku on "Mylly" joka pehmensi luut. Tarina alkaa ranskalaisesta fyysikosta nimeltä Denis Papin, joka keksi vuonna 1679 laitteen nimeltä Digesteur de sang (mukaillen "luunsulattaja" tai "ruoansulatuskoje"). Papin halusi tutkia höyryn käyttäytymistä suljetussa tilassa, mutta huomasi nopeasti laitteen hyödyt ruoanlaitossa. Kyseessä oli käytännössä maailman ensimmäinen höyrykattila, joka toimi kovassa paineessa – siis sekä höyry- että painekattilan esi-isä. Papin esitteli laitettaan osoittamalla, että sen sisällä syntyvä kuuma, paineistettu höyry pystyi pehmentämään jopa härän luut syötäväksi ja kypsentämään sitkeän lihan muruiksi murto-osassa normaalista ajasta.

Papinin paineistettu höyrykattila oli niin tehokas, että se inspiroi myöhempiä keksijöitä (kuten Thomas Newcomenia ja James Wattia) kehittämään varsinaisen teollisen höyrykoneen. Ruoanlaittoväline toimi siis sysäyksenä teolliselle vallankumoukselle ja 1800-luvulla teollistumisen myötä höyryä alettiin käyttää laajasti suurkeittiöissä, kuten sairaaloissa, vankiloissa, armeijassa ja laivoissa. Ruokaa kypsennettiin valtavissa kattiloissa, joiden vaipan sisällä kiersi keskuslämmitysjärjestelmästä tai erillisestä generaattorista tuleva kuuma höyry.

Nämä alkuaikojen laitokset muistuttivat enemmän tehtaita kuin keittiöitä. Höyrykattiloiden ja alkuaikojen paineastioiden suurin yhteinen haaste oli turvallisuus. Ilman kunnollisia varoventtiileitä ne olivat alttiita räjähtämään, mikä hidasti niiden yleistymistä kotitalouksissa. Tätä kannessa olevaa venttiiliä äitinikin tarkkaili hellalla olevassa painekattilassaan. Vaikka molemmat perustuvat veden kuumentamiseen ja höyryn hyödyntämiseen, 1900-luvun alkupuolella ne eriytyivät omiksi laitteikseen kotikeittiöissä. Perinteinen höyrykattila tai höyrytysosa toimii normaalissa ilmanpaineessa. Vesi kiehuu alaosassa 100 °C:ssa, ja nouseva höyry kypsentää ruoan ylemmässä, reikäpohjaisessa osassa hellävaraisesti.

Painekattila taas suljetaan täysin ilmatiiviisti. Kun höyry ei pääse karkuun, kattilan sisäinen paine nousee. Tämä nostaa veden kiehumispisteen noin 120 °C:een. Korkeampi lämpötila ja paine pakottavat kosteuden ruoan sisään moninkertaisella nopeudella. Kun puhutaan "entisajan" laitteista, raja höyrykattilan ja painekattilan välillä oli veteen piirretty viiva. Molemmat syntyivät samasta oivalluksesta, että höyry siirtää lämpöä tehokkaammin kuin pelkkä kiehuva vesi. Painekattila vain vei tämän idean askeleen pidemmälle sulkemalla höyryn vangiksi, kun taas tavallinen höyrykattila antoi sen virrata vapaasti ruoan läpi.