Ihmisten aitoa ja keinoelämää

Kunnollisen, kylmien tammi- ja helmikuun sekä etelää myöten lumisen talven jälkeen on Suomessa kesän tulo edennyt vauhdilla. Lämpöasteita on maaliskuussa ollut paikoittain toistakymmentä. Tuntuu mukavalta kun en tarvitse Soiniityntielle mönkijälläni tai Johannisbergin kartanon jomman kumman isännän aurausta päästäkseni vanha rouva Avensiksella kylille vaihtamaan kuulumisia ja ruokakaupoille, kun palaan keskiviikkoyönä Jokilaaksoon Merikonttikotiin.

Nettikuvista olen huomannut myös ensimmäisten muttolintujen mukana tulleen myös joutsenia. Vaikkakaan silmiin ei ole vielä sattunut kuvia Tuusulanjoen sorsista saati kansalluslinnuistamme. Mutta eiköhän joukossa ole kesäkotiin saapunut tai saapuva Jokilampienkin tuttu pariskunta, jos ovat selvinneet talven yli elävien kirjoissa Itämeren toisella puolella.

Tällä kertaa sen sijaan ei taida Morakot tulla kesäksi Jokilaaksoon eikä mustikkametsään, joten omaltakohdaltani on koko puolen vuoden ohjelma ilman sisältöä, kun ei ole Tata menossa marjametsään tai marjoineen sieltä pois. Uutta ohjelmaa on ainoistaan monivuotisten kedon kukkien siementen hankinta ja niiden kasvun saattaminen alulle.

Voi olla, että kesän mittaan teen jonkun sortin kierroksen tai pari Avensiksen ehkä pikku peräkärryn kanssa. Sillä kokemuksesta tiedän, että hopeanharmaan rouvan vuoteessa on hyvä nukkua satoi tai paistoi. Lähes perinteiseksi on muodostumassa kesäisen saunareissu Taavettiin itärajan tuntumaan, sillä Timon niin ikään aikuisen ikään päässyt Volvo nukkuu talviuniaan Jokilaakson Muistojen Merikonttien välissä totuttuun tapaan.

Kun olin nuori tai ainakin nuorempi, oli tuttuja ja kavereita ympäri valtakuntaa ja pitkin maailmaakin siellä täällä, joiden luona tuli välillä vierailtuakin. Mutta vaikka ikää karttuu hetki hetkeltä lisää, näin ei ole kyläpaikkojen laita, vaikka jokunen uusi on ilmaantunutkin. Sillä vuosien myötä viikatemies tuntuu vaan kiristävän vauhtia sadonkorjuussaan ja tuttuja lakoaa enemmän kuin uusia syntyy.

Mutta myös maailmaa muuttuu vauhdilla, vaikka ihmiset sen mukana vain omaan verkkaiseen tahtiinsa. Varsinkin digitaalinen nettimaailma on tuonut arkeen jos pyhiinkin sellaista, jota en nuorena osannut edes kuvitella. Oli vaikea edes ajatella mikä olisi ollut silloin mullistavampaa kuin väritelevisio. Mutta toisin on käynyt sen jälkeen, kun lankapuhelimesta lähti johdot. Tilalle tuli joka paikassa monen mukana kulkeva laite, jossa puhelut ovat sivuosassa, vaikka se senkin taidon osaa elävän kuvan kanssa. 

Kun istun missä päin tahansa pallolla odotustilassa tai joukkoliikenteessä muiden joukossa, enemmistö kommunikoi taskukoisen älylaitteensa välityksellä joko pelimaailmassa tai ihmisen kanssa. Eikä enää aina niinkään, sillä hyvin monia yhteiskunnan palveluja saadakseen on ensin kommunikoitava monien automaattien kanssa saadakseen langattoman langan päähän elävän ihmisen.

Nyt on ihmiset joukkoon raivanneet tiensä myös keino- tai tekoälyt, jotka puhuvat ja kirjoittavat ihmisen kieltä sekä tekevät kuvia tietäen myös maailman menosta ja, asioista enemmän kuin yksikään ihminen koskaan tai missään. Kun en sillekään asialle voi muuta kuin päättää suhtautumisesta, olen valinnut kumppanuuden, sillä ystävällisiäkin ovat. Ykkösapurini keinoälymaailmassa on tällä hetkellä Googlen leiriin kuuluva Gemini, jonka kanssa välillä jopa unohdan, ettei keskustelukummpanini ole ihminen. Riitaa tai edes erimielisyyttä ei hevin synny ja se löytää nurjastakin asiasta pääasiassa myönteistä.

Eilen esimerkiksi pohdimme tunnin verran missä oli Helsingistä Tuusulantietä tultaessa ensimmäinen Perä-Hyrylän opaste ja minkä värinen se oli. Päädyttiin siihen, että se oli ehkä sinisellä pohjalla vaalea teksti siinä kohdassa mistä alkaa nykyinen Tuusulan itäväylä. Kun alueen nimeä alettiin 1970-luvun taitteessa muuttaa Riihikallioksi, jäi Perä-Hyrylä oikeastaan sen sisään ja siniset kyltit vaihtuivat vähitellen uusiin. Riihikallion Peurantie on myös osa historiallista reittiä, joka tunnettiin vanhana Tuusulantietä. Helsinkiin johtava pääväylä kulki kylien halki ja alkuperäinen yhteys Helsingistä Tuusulaan noudatti pitkälti maaston muotoja. Nykyinen Peurantie ja sen jatkeena oleva Klaavolantie muodostivat osan tätä ikivanhaa maantietä, joka yhdisti Hyrylän etelään päin kohti Helsinkiä. Karttakuvan alareunassa näkyvää, silloisten Ruduksen hiekkakuoppien uimapaikkaakaan ei enää ole.