Suojättömaasta luonnonsuojelualueeksi

Vanhempieni kuoltua perin Hyrylän Korpintieltä heidän rakentamastaan omakotitalosta piharakennuksineen sekä tyhjästä tontista ⅓, lopun mennessä siskolleni ja veljelleni tai heidän lapsilleen. Ensimmäisen vaimoni kanssa ja avulla lunastin vuosien saatossa kiinteistön itselleni, joka olisi kokonaan oma tarinansa. Ehkä kirjoitan sen joskus.

Asuin silloin Keski-Suomessa ja talo meni yhä huonompaan kuntoon. Eikä minulla ollut rahaa eikä oikein innostustakaan sen kunnostamiseen. Jotain oli kuitenkin hyvä tehdä asian eteen, näin ajattelin. Kiertelin autolla ja skootterilla pitkin Hyrylän seutuja tapojeni mukaan, että sattuisiko silmiin jotain hylättyä tai muuten vailla käyttöä olevaa vaihtokelpoista, jossa näen vision ja muuta järkeä, mutta muut eivät.

Niillä kierroksilla törmäsin nimettömän tien ja Tuusulanjoen toisella puolella sillan takana maahan, jota jotkut olivat pitäneet kaatopaikkanaan. Alueella oli vain pieni mutakuoppa ja paljon vetistä ryteikköä pajukoineen ja risukoineen. Siitä innostuin, joten selvitin omistajat. Sen sekä paljon muutakin omistivat Juhani ja Seppo Sjöblom. Sekin olisi omat tarinansa ja ehkä kerron senkin joskus.

Joka tapauksessa otin heihin yhteyttä. Se oli helppoa, sillä olin tuntenut heidät koko ikäni. Oltiin koulukavereitakin. Sanoin: "Teen teille tarjouksen, jossa ei ole minulle taloudellisesti mitään järkeä, mutta mistä ette halua kieltäytyä. Vaihdetaan syntymäkotini tontteineen erikseen sovittavaan määräalaan Myllykylässä joen rannalta ilman välirahaa ja te maksatte kaikki veroseuraamukset sekä kaupan muut kulut."

Kävi ilmi, että alueella oli kaksi rakennuslupaa omakotitaloille ja myöhemmin kolmaskin, kun poikani ajatteli tehdä sinne kotinsa perheensä kanssa. Kaikki jäivät rakentamatta. Lisäksi yhteiskunta halusi tehdä Tuusulanjoen tulvavesien tasausaltaat hankkimalleni alueelle ja kiristyneet lentomelualuemääräykset estivät pysyvien rakennuslupien uusimisen. Samalla vain vahvistui käsitykseni, että kun valtio tai kunta päättää jotakin ottaa ja tekemillään säädöksillä säätää, tekee se niin. Kaltaiseni pienen ihmisen osa on hyväksyä, ellei halua tapella vuosikausia Don Quijoten tavoin tuulimyllyjä vastaan. Ja sen jälkeen rahansa oikeudenkäyntikuluihin menettäneenä itkeä ja hyväksyä. Toki joskus voi mittelöitä voittaakin, mutta itse ajattelin hakea orgasmini muualta kuin oikeussaleista. Sinne kuitenkin menivät romukoppaan kaikki muiden tekemät ja omatkin suunnitelmat ja jäin Päiviksen kanssa miettimään matkailuautoon ja grillikotaan, että mitäpä nyt? Vai eikö mitään ja annetaan kaiken Jokilaaksossa vaan olla?

Ensimmäisen vaimoni kuoleman jälkeen jouduin huomaamaan pesänjaon ja perunkirjoitusten yhteydessä, että niin vähäistä ei taida minulla olla, etteikö joku sitä kärkkyisi. Vaikka kuinka olimme yhdessä sopineet kaiken jäävän pojallemme vasta kuolemamme jälkeen avioerosta huolimatta. Jos en olisi säilyttänyt määrättyjä tositteita ja muita dokumentteja, oli lähellä, etten menettänyt myös Jokilaakson nimen saanutta paikkaa.

Kun sen rikkaassa luonnossa kesällä kävellessäni ja uidessani sekä talvella luistellessani Päiviksen kanssa yhteiskunnan kaivaminen Jokilampien jäällä kevätauringossa, tuli yhä valmiimmaksi ajatus siirtää Jokilaakso kauemmas tai ainakin vaikeammin saavutettavaksi sitä himoitsevien hyppysistä. Joten lahjoitin kaiken Elämän tähden -yhdistykselle. Sieluni sai myös rauhan, etten vaihtanut vanhempieni rintamalla puolustamaa pientäkään palasta isänmaata ja heiltä saamaani, ansaitsematonta perintöä rahaan. Sen kaiken keskellä kirkastui koko ajan visio ihmisten tekemästä luonnonsuojelualueesta. Näin sai alkunsa Jokilaakson luonnonsuojelualue, jonka synnyn voi kertoa monin eri tavoin. Ehkä kirjoitan niistäkin joskus taas uuden version.