Liikunkin vaarallisilla vesillä

Olen ollut kihlattuni kotona kuin Herran kukkarossa konsanaan ja tuudittautunut turvalliseen elämään. Viime yönä yhden jälkeen se meni pirtaleiksi, kun luodit rikkoivat kotimme toisen makuuhuoneen ikkunan. Keittiön ulkovestakin vain lastut lentelivät. Ikkunasta ehdin nähdä ainoastaan  skootterin takavalot ja kaksi miestä. Lähimmät luodit menivät reippaan parin metrin päästä. Laskin noin 15 luodinreikää, joten aseita on ollut ainakin kaksi tai useampi lipas. Betoniseinästä kaivamistani lyijy- tai muista metallimöykyistä totesin saman kuin ammuskelun äänestäkin, että kyseessä ei ollut pieni taskuase. Kun Tata soitti poliisille, niin alle puolessa tunnissa oli tusina virkavallan edustajaa pihamaalla punaisten hälytysvalojen ja taskulamppujen vilkkuessa. 

Syytä ammuskeluun voin tässä vaiheessa vain arvella ja yrittää sulkea joitakin vaihtoehtoja pois. Pois suljen Morakotin, mutta en 28-vuotiasta tytärtä enkä seuraa. Sen verran olen aikoinaan lain laveaa puolta kulkenut, että jos kyse ei ole laillisesta yötyöstä, niin tiedän lähes aina elämässä olevan jotain päivänvaloa kestämätöntä, jos uni alkaa aamuisin ja päättyy iltaisin, jonka jälkeen jossain alkaa usein valoa kestämätön yöelämä.

Joskus olen yrittänyt kysellä Morakotilta nuoren sukupolven tekemisiä ja rahanlähteitäkin. Mutta ei Tata tiedä paljoakaan, kun ei kukaan kerro hänelle mitään. Enkä tietenkään tiedä minäkään, mutta näen ja osaan kokemuksesta päätellä. Kun joku ampuu kodin ikkunasta ja ovista yöaikaan, niin jos hän ei etsi mustasukkaisuuksissaan puolisoaan, hän etsii saamatta jääneitä huumerahoja tai jonkun sortin oharin tehnyttä. Jos ei elämä ole laittanut minua hiljaa kävelemään, on se opettanut pitämään osan mölyistä mahassa. Joten ei muuta kuin aamukaffen keittoon ja juontiin.