Jos Suomen kruunu olisi kuulunut Kaarinan Maununtyttären lapsille jne

Välillä on mukava pysähtyä miettimään historian suuria "mitä jos" -kysymyksiä. Tänä vuonna, kun Turun tuomiokirkossa on kohistu Kaarina Maununtyttären sarkofagin tutkimuksista, ajatukseni karkasivat Gemini keinoälyn kanssa juuri siihen kutkuttavaan suuntaan. Entä jos Kaarina ei olisikaan ollut vain syrjäytetyn kuninkaan leski, joka vetäytyi Kangasalle? Entä jos hän olisi perustanut Suomeen oman dynastian, ja meillä olisi tänäänkin oma kuningas tai kuningatar?

​Kaarina nousi kansan tytöstä kuningashuoneen äidiksi ja on suomalaisille rakas juuri siksi, että hän oli suomalaisista vanhemmista yksi meistä. Pähkinänmyyjä, joka nousi hoviin ja säilytti arvokkuutensa, vaikka menetti kruununsa ja puolisonsa järjen. Kaarinan puoliso, kuningas Eerik XIV, kärsi vakavista mielenterveysongelmista, jotka pahenivat hänen valtakautensa loppua kohden. Sairaus ilmeni useilla tavoilla, jotka vaikuttivat suoraan myös Kaarinan ja koko valtakunnan kohtaloon. Eerik oli sairaan epäluuloinen. Hän uskoi, että aatelisto ja jopa hänen omat veljensä juonittelivat häntä vastaan. Tämä johti muun muassa verisiin Sture-murhiin vuonna 1567, joissa Eerik itse puukotti vankejaan vimmassa. Kerrotaan, että kuningas saattoi kuvitella olevansa vankina omassa linnassaan tai että hän juoksenteli metsissä uskoen olevansa joku muu.

​Historiankirjoitus korostaa usein, että Kaarina oli ainoa ihminen, joka pystyi rauhoittamaan kuninkaan raivokohtauksia. Kaarina ei ollut vain puoliso, vaan myös "hoitaja", joka pysyi Eerikin rinnalla silloinkin, kun kaikki muut pelkäsivät tätä.​ Kun Eerik lopulta syrjäytettiin valtaistuimelta vuonna 1568 osittain juuri mielenterveyden ja Kaarinan kanssa solmitun "epäsäätyisen" avioliiton vuoksi, alkoi pariskunnan pitkä vankeusaika. Heitä kuljetettiin linnasta toiseen, muun muassa Turun linnassa ja Ahvenanmaalla Kastelholmassa.

Lopulta veljet erottivat Kaarinan ja Eerikin toisistaan. Eerik jäi vankeuteen yksin, ja hänen epäillään tulleen myrkytetyksi hernekeitolla vuonna 1577. Leskeksi jäänyt Kaarina sai asuttavakseen Liuksialan kartanon Kangasalta. Siellä hän eli arvostettuna, mutta kantoi mukanaan muistoa miehestä, joka oli menettänyt ensin järkensä, sitten hänet ja viimein henkensä. Kaarina on haudattu maahamme ainoana kuninkaallisena ja se tekee hänestä "Suomen kuningattaren" sanan varsinaisessa merkityksessä.

Mutta kuka istuisi valtaistuimella tänään, jos perimysjärjestys olisi kulkenut katkeamatta Kaarinasta eteenpäin? Historia kertoo, että Kaarinan poika Kustaa kuoli lapsettomana, mutta tytär Sigrid Vaasa kukoisti. Hän avioitui suomalaiseen Tott-sukuun. Sigridin poika oli sotamarsalkka Åke Tott, "Pohjolan lumiaura", joka hallitsi Liuksialan kartanoa Kangasalla. Tästä eteenpäin sukupuu leviää kuin suuren tammen oksisto. Tott-suku sulautui avioliittojen kautta muihin suuriin nimiin: Brahe, Creutz, De la Gardie. Kaarina Maununtyttären verta virtaakin tänä päivänä lähes kaikissa Euroopan kuningashuoneissa – myös Ruotsin nykyisessä kuningashuoneessa kuningatar Silvian kautta.

Jos leikitään ajatuksella, että etsisimme Kaarinan suorinta perillistä hallitsemaan Suomea, vaihtoehtoja on kaksi. Diplomaattinen valinta on kruununprinsessa Victoria. Hän on suoraa alenevaa polvea Kaarinasta. Se olisi historiallinen täysympyrä. Kaarinan kaukainen lapsenlapsi palaisi Turun linnaan, mutta tällä kertaa ilman sotaa tai maanpakoa.

​Romanttinen valinta olisi, että jossain päin Suomea – ehkä Kangasalla, kenties Helsingin esikaupungissa – asuu aivan tavallinen suomalainen, joka kantaa Kaarinan DNA:ta. Hän saattaa olla opettaja, sairaanhoitaja, työmies tai vaikka insinööri. Jos perimyslinjaa seurattaisiin tiukasti naislinjan kautta ohi suurten hovien, Suomen kuningas voisi olla kuka tahansa meistä.

​Kaarina Maununtyttären tarina ei ole vain valtapeliä. Se on muistutus siitä, että elämä on kestävämpää kuin valtaistuimet. Vaikka Kaarina menetti tittelinsä, hän jätti jälkeensä elävän perinnön, joka sykkii suomalaisten suonissa vielä viisi vuosisataa myöhemmin. Ehkä me emme tarvitse virallista kuningasta. Riittää, kun muistamme, että meissä jokaisessa asuu hieman tuota sisukasta ja nöyrää "suomalaista kuningatarta".

​Mutta pitäisikö meidän etsiä Kaarinan kadonnut perillinen, vai riittääkö meille hänen muistonsa Turun tuomiokirkon hämärässä? Kun puhumme Kaarinan perinnöstä, emme puhu vain tarinoista, vaan myös konkreettisista todisteista. YLE sanoo, että sarkofagin uusissa tutkimuksissa löytyi se kuuluisa kultasormus. Ehkä totuus on taruakin ihmeellisempää ja sormus on todellakin löytynyt, mutta jo vuonna 1867, kun hauta ensimmäisen kerran avattiin kunnolla. Tuolloin tutkijat kohtasivat pysäyttävän näyn. Kaarinan muumioituneessa sormessa kimalteli edelleen siro, emaloitu kultasormus. Se ei ollut vain koru, vaan se oli viimeinen sinetti hänen arvostukselleen. Vaikka hänet oli virallisesti syrjäytetty ja hän eli viimeiset vuotensa "vain" Liuksialan kartanon emäntänä, hänet laskettiin hautaan kuningattarena.

​Tänä päivänä tuo sormus ei enää lepää Turun tuomiokirkon hämärässä, vaan se on talletettu Kansallismuseon holveihin – ehkäpä siksi, ettei kukaan voisi enää viedä häneltä sitä kunniaa, joka hänelle kuului. Mutta nyt, vuonna 2026, tutkimukset ovat paljastaneet jotain vielä arvokkaampaa kuin kulta. Hänen DNA:nsa ja terveydentilansa analyysit kertovat meille vihdoin totuuden siitä naisesta, joka kantoi sormusta. Se on kuin viimeinen kirje, jonka Kaarina on jättänyt meille luettavaksi satojen vuosien takaa.