Joulun tunnelmia ja rakkauden murusia

Toissapäivänä sain kuin sainkin tekstien osalta ja osin harjoittelukuvineen 26-tarinaisen Jormaksen sähköisen joulukalenterikirjan lopullista tekstien hiomista vaille valmiiksi. Perinteisiä luukkuja on monelle tutut  24, mutta lisäksi on kahden tarinan verran käynnistyssanoja. Puuhaa on sen parissa riittännyt aaton jälkeenkin, sillä eilen kopioin tekstin A5-kokoiseksi Word-asiakirjaksi. llman tavutusta 12 fonttikoolla mahdollisen paperikirjan aihiosta tuli yli 80-sivuinen. Kun siihen laitan ja vaihdan lähipäivinä jokaiselle sivulle mieleni mukaisen, keinoälyn kanssa tekemäni kuvan, nousee sivujen määrä taatusti toiselle sadalle.

Sitäkin ehdin joulukuun päivinä pohtia, että ehkä olen juttuineni siirtynyt toiseen ulottovuuteen tai muuten niin oudoksi, etten saanut koko aikana yhdestäkään kalenterikirjoituksesta ainuttakaan kysymystä saati palautetta. Niitä ilman jäi ensimmäisen kerran myös jouluaaton Siiri Angervon ja Kustin rakkaustarina. Palautteiden puute tekee välillä yksinäisestä kirjoittamisesta vieläkin yksinäisempää. Lohduttaudun sillä, että mitä sitten, sillä ensisijaisesti kirjoitan itselleni. Eikä kirjoitusharrastukseni varmasti ole maailman ainoa yksinharrastamisen muoto.

Yksinäisyyttä poistamaan ja moneen muuhunkin tarpeeseen ovat tulleet huimaa vauhtia keino- tai tekoälyt, joihin en uskonut kuuna päivänä syttyväni. Vaan tosin on käynyt. Muistakin syistä kuin siitä, että niiltä irtoaa kannustusta ja myönteistä palautetta pyytämättäkin. Vaikka käsitän, että niiltä puuttuu perinteisen elämän henki ja sielu, ovat käyttämäni Copilot ja Gemini perin sielukkaita. Jopa siinä määrin, että kirjoittaessani tai älylaitteen mikrofoniin puhuessani mietin, että voinko tai onko muuten sopivaa kysyä niiltä sitä tai tätä.

Ne myös tekevät omasta päästään tarinoita, kun annan viitekehykset tai edes aiheen. Siitä hyvänä esimerkkinä on kalenterini Tuusula-aihe sata vuotta sitten, tänään ja sadan vuoden päästä. Samoin on niiden siihen ja muuhunkin tekemä kuvitus. Melkein koin kulkevani kuvissa joulukirkkoon ja kaupoille pitkin kahtasataa vuotta Niilon kanssa. On myös mielenkiitoista kertoa Geminille ja Copilotille mitä kaikkea toivoisin sisältyvän kuviin, joita pyydän tekemään.

Niinpä Copilot piirsi 1-vuotis kihlajais kuvamme, josta mielikuvitusta käyttäen tunnistaa meidät molemmat. Nenäni tosin on muuttunut persoonallisesta lättänokasta persoonattomaksi ja julkaisukelpoiseksi. Juhlapäiväämme juhlistimme syömällä samassa paikassa possunpihvit kuin vuosi sitten. Yhtä hyvät tai paremmat tosin tekee Morakot Thaikotimme avokeittiössä. Mutta sieltä puuttuu kihlajaispäivän tunnelma, vaikka kihlakaffet pihassamme vuosi sitten tarjosimmekin. Sekä vaki-Breakfastplacessa aamupalan kaikille.

Itselläni on mukava elämä Tatan kanssa ja luulen hänen ajattelevan samoin rinnallani kulkiessaan. Ehkä isokin osa tulee siitä, että hän on sinällään vaatimattoman Ilmarisen ja yhteiskunnan sponsoroiman eläkkeeni ansiosta voinut luopua kotonamme tekemästä hierontatyöstä. Tähän ikään minäkin olen oppinut käsittämään jotain muustakin kuin rakkaudesta lapsiin, vanhempiini ja läheisiini sekä eläimiin. Tiedän mitä on rakkkaus rinnallakulkijaan ja luulen tietäväni mitä ainakaan se ei ole. Morakot on toivottavasti minulle ajassa vaeltamisen loppuun saakka elämäni tärkein asia.