Vatupassin kalibrointi

25.10.2006 sain Vantaan Ikeassa sydäninfarktin ja henki oli ohuenohuen hiuskarvan tai elämänlangan varassa. Mutta selvisin. Joten täällä yhä keikun muiden joukossa joulupäivän aamuna kello 5. Samalla katselin veljeni minulle ennen joulua lähettämää valokuvaa vanhempieni ja siskoni haudoilta. Tänään olisi ja onkin isäni syntypäivä. Jonka muistin, kun ajatukseni palasivat isäni Kiljavan sairaalavuoteen äärelle. Siinä hän 50 vuotta sitten lähes viimeisinä sanoinaan sanoi toivoneensa toisenlaisia eläkepäiviä. Sekä jatkoi, ​että koittakaa pärjätä siirtyen jonnekin mistä en käsitä mitään. 

Silloin kuitenkin päätin, että yritän järjestellä lopputaipaleeni jalanjäljet toisella tavalla. Vaikka lähellä oli, etten nyykähtänyt sorvin ääreen ja poistunut Meilahden sairaalasta muiden työntämänä jalat edelle. Sen jälkeen pyysin työantajaltani, että voisin siirtyä operatiivisen johtajan paikalta osa-aikaiseksi tekijäksi. Näin myös tapahtui ja olin tyhjänpanttina 5 vuotta Sininauhasäätiön käytävillä. Kukaan ei halunnut minun tekevän mitään eikä palveluksiani. Joten sain tehdä mitä tahdoin niin kauan, kun uusi johto ei nähnyt siinä järkeä. Ja kun näki, kokoontui jossakin selkäni takana johtoryhmä tai mikä milloinkin ja vei visioni sorveineen. Mukana meni muun muassa merikonteista tehtävät kodit, jollainen on nykyisin Suomikotini. Ja taisipa hyppysten irtoaminen olemattomasta vallasta viedä myös vaimoltani Sovinnon toiminnanjohtajan työn. 

Itselläni oli Sininauhasäätiön ja eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen kustantama monen vuoden leppoistajan oppisopimuskoututus, jolloin opettelin täysin hyödyttömänä ja tarpeettomana olemisen taidon. Se onkin auto- ja rippikoulun jälkeen ainut koulutus, jonka olen saanut kunnialla päätökseen.

Kun en oikein tiedä olenko ylipäätään kyennyt tuottamaan kenellelkään ihmiselle pysyvää iloa, olen vaihtanut kohderyhmiä. Niitä ovat nykyisin Jokilaakson lintulautojen oravien ja pienten siipiveikkojen ja -veikottarien lisäksi Thaikotimme pihapiirin kanat kukkoineen, puolentusinaa kissaa ja kaikkea mahdollista pelkäävä Securitydog. Sekä tutut ja tuntemattomat lapset, joille jaan yhdestä ja samasta lelukaupasta jo vuosien ajan hankkimiani 10-20 bahtin, eli alle 50 sentin leluja.

Kun aatonaattona menimme jälleen ostamaan lapsille pieniä iloja Morakotin kanssa, pyysin häntä kertomaan kauppiaspariskunnalle, että hankimme aina vaan leluja, sillä jaamme, ja kuulemma varsinkin minä, niitä Phatthalungin lapsille sopivan tilaisuuden tullen. Sillä ne kulkevat PeeCeeX-skootterini takapoksissa mukana kulkijakoirien lahjontapussin kanssa. Kun kauppiasrouva tämän kuuli, sanoi hän miehelleen, että mekin haluamme olla mukana jakamassa lapsille näitä hetkiä. Niitä Tatalla sitten olikin poislähtiessämme kädet täynnä.

Kun en kyennyt avioliitoissanikaan tuottamaan riittävästi hyvää mieltä parisuhteisiin, olen vaihtanut siinäkin tavoitteita. Jaan nykyisin pysyvyden sijaan niin pieniä hyvän mielen hetkiä lapsille ja eläimille, että niitä ei kukaan voi ottaa heiltä eikä minultakaan pois. Sillä olen huomannut, että antaessaan tosiaankin saa mitä antaa. Ovat ne sitten lämpöisiä pörröjä tai kylmiä kirpaleita, joista viimeisiä varsinkin aikuiset osaavat jakaa ventovierailla myös sosiaalisessa mediassa.

Koirilla on Thaimaassa Suomesta poiketen vapaus, vaikka niiden elämä ei ehkä aina muuten niin luksusta olekaan. Sekin on lapsille ja eläimille hetkien jakamisessa antoisaa, että ne tuottavat siiveellä touhuamme seuraaville aikuisillekin hymyn ja hyvän mielen. Jonka erityisesti kauppiaspariskunta lelulahjoituksellaan näytti todeksi.

En ehkä osaa edelleenkään laittaa itseäni niin pienelle paikalle, että löytäisin riittävästi elämäntarkoitusta, jos saan olla jonkun yläkertaan lähettämän huokauksen kohde. Mutta sen tiedän, että balanssia sykkeeseen elon taipaleelle kannatta etsiä, sillä täydellisen tarpettomuuden ja hyödyttömyyden hyvä kokeminen on usein itsestä kiinni. Tosin sitä en tiedä missä tai kenen kanssa ylipäätään voi kalibroida tarvittessa oman elämän vatupassia.